Forum

Kadonnut Sana  

  RSS

Myytinkertojat
(@myytinkertojat)
Oppilas Admin
Joined: 2 kuukautta  ago
Posts: 18
24/09/2018 8:53 pm  

I.

VAPAAMUURARIUDEN ELÄVÄ RUUMIS:

1. Omassa piirissä

— Tekisi mieli vähän vaihtaa ajatuksia näistä vapaamuurariasioista, sanoi eräs ystäväni minulle jonkun aikaa sen jälkeen, kun hänet oli vihitty kolmannen asteen veljeksi tuohon vanhaan ja tunnettuun, vaikka salaperäiseen veljeskuntaan, — mutta missä määrin tuo lienee luvallista? Vapaamuurarivala velvoittaa vaikenemiseen enkä minä puolestani haluaisi sitä rikkoa. Kuitenkin on vallan paha olla, jos ei saa kertoa havaintojaan ja kuulla, mitä toinen niistä ajattelee.

— Vaikenemisvala koskee vapaamuurarin suhdetta syrjäisiin, mutta hänellä on aina oikeus kääntyä vaikeuksissaan veljen puoleen ja kysyä hänen neuvoaan.

— Tuo kuulostaa joltain. Saisinko siis puhua suuni puhtaaksi?

— Olkaa hyvä.

— Minulla oli ennakolta sangen korkeat käsitykset vapaamuurariudesta. Kuten tiedätte, olen monta vuotta ollut harras totuudenetsijä, ja kun minulle pari vuotta sitten tarjoutui tilaisuus liittyä vapaamuurariveljeskuntaan, en hetkeäkään epäiröinyt. Kaikki mitä heistä olin kuullut, viittasi siihen, että heillä oli hallussaan tietoa ja valtaa, vieläpä tyystin salattua tietoa, jota ei umpimähkään jaettu maailmalle. Mitä suurimmilla odotuksilla läksin ensi kertaa looshiin, ja mielihyvällä tunnustan, että vastaanottotilaisuus oli erinomaisen vaikuttava; olin sielussani järkytetty, kun minut vihittiin veljeskunnan jäseneksi. Kummalliset ja samalla kauniit juhlamenot yhä kohottivat odotustani ja jännitystäni. Kun vihdoin sain pyhästi luvata, etten koskaan kellekään ilmaise vapaamuurariuden salaisuuksia, nousi odotukseni äärimmilleen. „Mitä hän saankaan tietää?” ajattelin itsekseni. „Ehkä ihmeellisiä luonnon salaisuuksia.” Muistin lukeneeni, että vapaamuurareita ennen pidettiin kullantekijöinä. Nykyajan etevimmät kemian tutkijat eivät enää naura vanhoille alkemisteille: he pitävät kullantekoa mahdollisena, vaikka liian kalliina taitona. „Entäpä jos vapaamuurareilla onkin hallussaan alkemistein vanha taito! Niin, niin, tieto on valtaa, ja tiedon väärinkäyttö on samalla vallan väärinkäyttöä, ja sentähden tieto on pidettävä tarkasti salassa.” Näin filosofoin ja aateskelin, ja te ymmärrätte muitta mutkitta, mikä on ollut seurauksena, vaikka asteissa olen kohonnutkin.— Tunnette itsenne kerrassaan pettyneeksi.

— Niin, mutten suinkaan sentähden, että olisin halunnut kullantekijäksi. Semmoinen ajatus minua pikemmin peloitti. Olin totuudenetsijä ja kaipasin valoa omaan elämääni. Uskoin saavani sitä vapaamuurariudelta, joka juuri lupasi valoa pimeydessä harhaileville sieluille.

— Ja valoa ette saanut?
— Kysytte, ikäänkuin ette tietäisi.
— Vastaanottokyky on erilainen eri yksilöillä.
— Joutavia. Tiedätte vallan hyvin, mitkä ovat nuo vapaamuurarisalaisuudet, jotka monien juhlallisuuksien ja valojen perästä ilmoitetaan uusille jäsenille: muutamat sanat ja kädenliikkeet, „tunnusmerkit”, joiden avulla vapaamuurariveli tunnetaan kaikkialla maailmassa ja joiden nojalla looshien ovet kaikkialla avautuvat.

— No, eikö tuo mielestänne riitä ensimäiseksi uskotuksi salaisuudeksi?

— Epäilemättä järjestön kannalta, joka tahtoo pysyä salassa. Mutta mitä yhteyttä sillä on totuuden etsimisen kanssa? Mitä minua hyödyttää jäsenyys salaisessa veljeskunnassa, jonka jäsenet ovat yhtä tietämättömiä kuin minä itse?

— Oletteko varma siitä, että kaikki ovat yhtä tietämättömiä?

— En ole nähnyt merkkiäkään mistään tiedosta. Olen nyt kolmatta vuotta käynyt looshikokouksissa, ottanut osaa n. s. opintoloosheihin ja kuunnellut useampia esitelmiä, mutta en ole tullut hullua hurskaammaksi. Kaikki salaisuudet, mitkä olen saanut tietää, rajoittuvat kädenliikkeisiin, askeliin ja sen semmoisiin. Totuuden ymmärtämystä en ole askeltakaan lähestynyt.

— Teidän kokemuksenne on siis jokseenkin sama kuin Casanovan.

— Casanovan? Tarkoitatteko tuota 17:nnen vuosisadan kuuluisaa seikkailijaa ja suurta naistensankaria? Oliko hän vapaamuurari?

— Casanova ei ollut ainoastaan seikkailija ja Don Juan, hän oli aikansa älykkäimpiä miehiä, nerokas havaintojen tekijä, lennokas kirjailija. Hänen laajat muistiinpanonsa, jotka hän kirjoitti ranskan kielellä ja joiden kirjallista arvoa ei ole kielletty, joskin niitä on pidetty moraalisesti sopimattomana lukemisena, antavat itse asiassa tarkan, kiintoisan ja historiallisesti luotettavan kuvan silloisen ajan oloista ja elämästä. No niin, Casanova oli m. m. vapaamuurari, ja tiedättekö, minkä arvostelun hän antoi aikansa vapaamuurariudesta?

Ystäväni näytti uteliaan jännittyneeltä, ja minä jatkoin:

— Casanova oli aina ihmetellyt, miksi vapaamuurarit pitivät tietonsa niin visusti salassa. Mutta tultuaan itse vapaamuurariksi hän ei enää ihmetellyt. Hän ymmärsi, että vaikeneminen oli ainoa mahdollinen menettelytapa.

— Ahaa, koska ei ollut mitään salattavaa! huudahti ystäväni naurahtaen. — Casanova oli leikkisä mies.

— Niin, intelligentti ihminen salaa häpeänsä, kun hän huomaa joutuneensa nenästä vedetyksi. Bonne mine à mauvais jeu, sanoo ranskalainen.

Mutta ystäväni kävi pian taas totiseksi.

— Olkoon Casanova kuinka älykäs ja vitsikäs tahansa, hän sanoi, — pintapuolisen ja turhamaisen ajan lapsi hän joka tapauksessa oli. Nykyajan ihminen ei tuommoisessa kohdassa vaikenisi. Jos hän huomaisi itsensä petetyksi, hän huutaisi katoilta ja kadun kulmilta varoituksensa maailmalle. Hän ei välittäisi omasta kunniastaan niin paljon, että toisten paras kävisi hänen silmissään mitättömäksi, — päinvastoin hän katsoisi juuri kunniansa vaativan, että häpeällinen valhe paljastettaisiin.

— Siinä olette oikeassa, ja siveellinen närkästyksenne on varsin kiitettävä. Ehkä itse aiottekin tulla tuoksi paljastajaksi, joka näyttää, mikä mitätön humbuugi vapaamuurarius on?

— Varmasti, jos vielä jonkun aikaa odotettuani ja tutkittuani huomaan, että nykyinen katsantokantani yhä lujittuu.

— Varovaisuus on aina kiitettävä, mutta onko se aina paikallaan? Miksi yhä odotatte? Eikö olisi paras vedota yleisön arvosteluun nyt jo?

— Hm. Tahdotteko yllyttää minua? Oletteko siis itse samalla kannalla kuin minä ja esim. Casanova?

— Sitä en väitä enkä liioin tahdo teitä mihinkään yllyttää. Tekisi vain mieleni tietää, mikä teitä estää ja pidättää. Eihän valan pettäminen ole suurikaan rikos, kun on yleishyvä vaa’alla!
— No, onhan rikos aina rikos, mutta, kuten sanotte, yhteishyvä saattaa painaa enemmän vaa’assa.
— Mikä siis saa teidät epäröimään?
— Suoraan sanoen se, etten vielä ole täysin varma asiasta. Olen vapaamuurarina vielä nuori, ja onhan mahdollista, että myöhemmin saan tietää jotakin.

— Nyt puhuu viisaus suunne kautta. Kaikki osaamme hypätä veneeseen, mutta määränpäähän soutaminen kysyy kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja voimainponnistusta. Samoinkuin te, ajattelevat useimmat vapaamuurarit alussa. Kuta kiihkeämmin he ovat valoa odottaneet, sitä kipeämmin he ensin pettyvät. Olkoon tämä tieto lohdutuksenanne!

— Sitäpä juuri olen ihmetellyt, ettei kukaan vapaamuurari ole mitään puhunut, sillä onhan niitä vanhojakin vapaamuurareita. Olen kysynyt itseltäni hämmästyneenä, olenko yksin totuuden nähnyt, — kun kaikki muut näyttävät rauhallisilta ja tyytyväisiltä. Salaisesti minua nyt ilahduttaa kuulla, että monet veljistä ovat läpikäyneet saman pettymyksen, sillä tämä herättää minussa toivon uudestaan eloon: ehkä sittenkin on jotain tietoa ja viisautta kätkettynä vapaamuurariudessa.

— Voisin vastata teille yhdellä sanalla: varmasti, mutta koska huomaan teidän vilpittömästi etsivän ja kaipaavan totuutta, jatkan mielelläni keskustelua kanssanne, jos nim. teitä huvittaa.

— Olen sanomattomasti kiitollinen, sillä nyt tunnen todella seisovani edessänne kuin kysymysmerkki.

— Ryhtykäämme siis valaisemaan muutamia kohtia, jotka teistä tuntuvat epäselviltä. Sanoitte äsken hyvinkin käsittävänne tunnusmerkkien ja -lauseiden salaamisen tärkeyden, jos vapaamuurariveljeskunnalla olisi kätkössään jokin huomattava luonnontieteellinen, esim. kullanteon, salaisuus. Ehkeivät sananne kuuluneet aivan tällä tavalla —

— Se oli joka tapauksessa ajatukseni, keskeytti ystäväni. — Päärlyjä ei heitetä sikojen eteen, ja kullanteon salaisuus olisi todellinen päärly, joka itsekkäiden ja pahojen ihmisten käsissä muuttuisi kiroukseksi sekä heille itselleen että toisille. Tämä on päivänselvä asia.

— Entä jos nyt järjestöllä olisi hallussaan tuo salaisuus?

— Kuinka?

— Niin, älkää katsoko minuun niin hämmästyneenä. Miksikä käsittäisimme asioita kirjaimellisesti? Miksikä välttämättä lyijy tai joku muu jaloton metalli olisi muutettava kullaksi? Miksi emme tyytyisi siihen kultaan, joka on tarjona maailmassa? Ei kullasta ole puutetta. Luonto tarjoo sitä runsain käsin otettavaksemme. Taito ei ole sen tekemisessä, vaan sen kokoomisessa ja käyttämisessä. Ja jos osaisimme kultaa oikein käyttää, s.o. hyviin ja ihmisten veljeyttä edistäviin tarkoituksiin, jää vaikeudeksi vain sen kerääminen. Onhan henkeviä seuroja maailmassa, onhan yksilöitä, joiden työ on ihmiskunnalle siunaukseksi, vaikka tämä siunaus rajoittuu pieneksi ja vähäpätöiseksi — liian pieneksi, voimme sanoa, — sentähden että nuo seurat ja yksilöt eivät tunne kullanteon salaisuutta”.

— Te valaisette kysymystä odottamattomalla tavalla. En ole tullut ajatelleeksi tätä puolta asiassa. Tarkoitatte siis, että vapaamuurariveljeskunnalla on hallussaan „kullanteon” eli paremmin sanoen „kullan keräämisen taito”?

— Niin, ettekö ole kuullut puhuttavan siitä, että Vapaamuurarijärjestö on maailman rikkaimpia järjestöjä? Olette tietenkin. Jos järjestö siis on rikas, on se kyennyt taidolla keräämään ja kokoomaan osan maailman kultaa yhteen paikkaan. Taitoa siihen on tarvittu, sillä itsekkäät ihmiset eivät hevillä luovu kullastaan. Mikäli he vapaaehtoisesti luopuvat, sikäli heidän omat itsekkäät halunsa jo ovat jalostuneet veljellisiksi hyveiksi. Heissä on niin sanoaksemme tapahtunut sisäinen alkemistinen muunnos. Eikö tämä todista, että järjestö on kyennyt kasvattamaan jäseniään hiukan paremmiksi ihmisiksi? Järjestöllä on täten hallussaan kullanteon välillinen, alkemistinen salaisuus, joskaan ei sillä olisi sen välitön, kemiallinen taito. Tunnen vain yhden toisen liikkeen eli yhtymän, joka yhtä suurella taidolla tekee kultaa: kirkon. Kirkko on myös rikas — katolisissa maissa vielä rikkaampi kuin protestanttisissa — ja sen rikkaus perustuu kykyyn kerätä ihmisiltä, s. o. saada heitä vapaaehtoisesti antamaan kultaansa. Eikä kirkko liioin siihen kykenisi, ellei se osaisi herättää ja kasvattaa kannattajissaan epäitsekkäämpiä, s. o. korkeampia inhimillisiä tunteita ja mielenliikutuksia.

— Lienette oikeassa, mutta kirkko ei ainakaan minussa herätä jaloimpia tunteitani. Se on mielestäni aikansa elänyt humbuugilaitos, joka ei kykene vastaamaan elämän suuriin kysymyksiin, vaikka se suurisuisena ja ylen viisaan näköisenä istuu Mooseksen tuolilla. Kirkko on todella kuin rahapaja, eikä se tyydy „alkemistisiin” keinoihin kultaa kerätessään; väkivaltaan se turvautuu, „lakiin” ja „oikeuteen”. En voi olla tuntematta vihaa kirkkoa kohtaan, joka lail- lisen veron nimellä riistää varattomalta hänen viimeisen omaisuutensa; mieleni miltei tekee toistaa Voltaire’n sanat: musertakaa tuo hävytön!

— Rakas veljeni,teidän avomielinen rehellisyytenne on kiitosta ansaitseva, mutta se on samalla lyhytnäköinen ja sopimaton vapaamuurarille. Eikö vapaamuurari ole totuuden etsijä? Ettekö itse nimitä itseänne ennen kaikkea totuudenetsijäksi? Ja eikö totuudenetsijän tule silmät auki puolueettomasti nähdä hyvä kaikkialla missä sitä on? Väärin olisi umpimähkään tuomita kirkkoa. Kirkolla on ollut suuri tehtävä keskiajalla ja meidän päiviimme saakka, ja sillä lienee tehtävänsä yhä vielä. Uskonpuhdistus olisi vain tarpeen. Myönnättehän itse, että jos kirkko omaksuisi Jeesuksen elämänymmärryksen, jos sen palvelijat muuttuisivat todellisiksi Kristuksen seuraajiksi, silloin kirkolla olisi korkea ja jalo tehtävä kuinka sivistyneessä ympäristössä tahansa. Emme myös koskaan saa unohtaa, että on olemassa kirkonmiehiä, jotka näitä vaatimuksia täyttävät.

— Saattaa olla, ja minä tunnustan, että kiivauteni on liian personallisia laatua. Mutta kun ajattelen, että minullakin oli vanha naimaton täti, joka katsoi kunniansa vaativan, että testamenttasi pienen omaisuutensa pakanalähetykselle —

Katsahdin hymyillen ystäväni ilmekkäihin kasvoihin ja sanoin:

— Miksi ajatella, että tätinne teki sen kunnianhimosta? Etsikää mieluummin jalompia motiiveja. Ehkä hän, sukulaisenne, uskoi siihen raamatunsanaan, että evankeliumia on saarnattava pakanoille. Mutta olemme poikenneet asiasta. Totesimme, että vapaamuurarijärjestön hallussa — kuten kirkonkin — on kullanteon salaisuus, ainakin vertauskuvallisesti käsitettynä. Uskon teidän myös tietävän, millä tavalla vapaamuurarit käyttävät varojaan?

— Olen ainakin kuullut siitä paljasta hyvää. Heillä on orpokoteja ja kasvatuslaitoksia joka maassa, he turvaavat leskiä ja vanhuksia, he auttavat omia veljiään hädässä, — sanotaanhan, että vapaamuurari ei koskaan voi kärsiä taloudellista vararikkoa, sillä viime hetkellä häntä aina salaperäisesti autetaan.

— Huhuissa saattaa olla perää, ja varma tosiasia on, että järjestön ylläpitämiä laupeudenlaitoksia on yltympäri maailmaa. Ja se, että järjestö on salainen, tekee kaiken niin personattomaksi, niin puolueettomaksi, niin jumalalliseksi. Vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee. Yksityiset vapaamuurarit jäävät tuntemattomina täydellisesti varjoon. Kenellekään ei koidu mitään personallisia kunniaa.

— Tuo on suuremmoinen seikka, ja tältä kannalta ymmärrän hyvin vapaamuurarijärjestön sekä arvokkuuden että tärkeyden. Mutta eihän Vapaamuurarijärjestö ole veljeysseura ainoastaan tässä, niin sanoaksemme aineellisessa merkityksessä? Eihän sen tarkoitus ole vain taloudellista laatua? Tarkoitan: eihän se vain tahdo kasvattaa jäseniään anteliaiksi ja hyväntekeväisiksi ihmisiksi?

— Ei kylläkään, vaikka yksin siinäkin olisi jalo tehtävä! Auttaa toista hädässä katsomatta hänen rotuunsa, uskontunnustukseensa, yhteiskunnalliseen asemaansa, poliittiseen väriinsä tai sukupuoleensa, on sinään veljellinen teko, joka puhuu kaunista kieltä ihmisyyden puolesta. Mutta kuten sanoitte, tämä on vain tosi vapaamuurariuden ulkonaisinta kuorta. Se on kyllä siirtymistä itsekkyyden pimeydestä siihen va- loisaan elämänymmärrykseen, joka käsittää kaikki ihmiset veljiksi, mutta se ei läheskään tyhjennä sitä totuuden tietoa, mikä on tosi vapaamuurariuteen kätkettynä. Se on vain ensimäinen totuus etsijän tiellä.

— Nyt lausuitte sanan! Te uskotte siis, että vapaamuurarijärjestöllä on totuuden tieto hallussaan?

— Olenhan, jo ennen vastannut tähän kysymykseen myöntävästi. Kysymys ei ole siitä, onko tietoa olemassa, vaan siitä, kuinka tieto on saavutettavissa. Keskustelumme alussa puhuitte suuresta pettymyksestänne. Sanoitte surkeasti pettyneenne huomatessanne niin lapsellisiksi ja mitättömiksi ne „salaisuudet”, mitkä teille ilmoitettiin.

— Aivan niin, vaikka nyttemmin ymmärrän niiden siveellisen tarkoituksen suojella järjestöä ja sen jäseniä sekä itseltään että sivullisilta.

— Olkoon, mutta ettekö ole pannut merkille mitään muuta kuin nuo oppimanne kädenliikkeet ja askeleet?

— Olen tietenkin. Kokouksissahan on monenlaisia seremonioja. On kokonainen ohjelma outoja puheita ja menoja.

— Mitä niistä ajattelette?

— Ne olivat heti mielestäni kummallisia, mutta mukaansa tempaavia ja kauniitakin. Kyllä sentään usein olen ajatellut, että ne ovat lapsellisia, hullunkurisia ja tarpeettomia. Koko juttu on kuin teatteria, kuin leikkiä, johon aikaihmiset alistuvat. Voisihan kokouksia pitää ilman noita temppuja.

— Oletteko ollut läsnä kokouksessa, jossa uusi tulokas on vihitty jäseneksi?

— Olen kyllä muutamia kertoja.

— Ovatko semmoisenkin kokouksen juhlallisuudet olleet mielestänne tuulesta temmatut?

— Nyt kun asiasta mainitsette, muistan todella ajatelleeni, että sellainen hetki on kauttaaltaan kau- nis ja juhlamenotkin paikallaan.

— Ja sanoittehan omasta vastaanotostannekin, että se oli vakava ja vaikuttava?

— Niin, epäilemättä. On todella tehtävä ero vihkimystilaisuuksien ja tavallisten kokousten välillä. Edellisissä tuntuvat monimutkaisetkin seremoniat olevan paikallaan. Arvosteluni koskeekin vain tavallisia looshikokouksia. Niissä seremoniat tuntuvat turhilta.

— Sanokaapa: miksi?

— No, sentähden, että kokouksen varsinainen ohjelma on jokin esitelmä tai ajatusten vaihto määrätystä aiheesta ja muotomenot vain kuluttavat kallista aikaa turhaan.

— Niinkö? Olette tietysti ollut mukana semmoisissakin kokouksissa, missä ei mitään liikoja „juhlamenoja” ole käytännössä, vaan joissa heti hyökätäänin medias res ja koko aika pysytään „asioissa” kiinni? En tarkoita vapaamuurariloosheja, vaan tavallisia uskonnollisia, poliittisia tai muunlaisia eri seurojen kokouksia?

— Tottakai, monasti, monasti.

— No, eikö ole mitään eroa olemassa — lukuunottamatta seremonioja — vapaamuurarilooshien ja tavallisten kokousten välillä?

— On tietysti se, että tavallisissa kokouksissa tuntee itsensä vapaaksi, jota vastoin looshi aivankuin vangitsee.

— Selittäkää tarkemmin.

— On vaikea kuvata. Minun on yleensä helppo tuoda ilmi ajatukseni kokouksissa, ja ajatuksia tuntuu myös riittävän, mutta vaikka looshissa voisinkin käyttää puhevuoroa, en ole vielä kertaakaan tuntenut halua sanoa mitään. Ajatuksia ei nouse päähäni, pysyn mieluummin kuuntelijana, ja vaikka ajatuksia olisikin, tuntuvat ne joutavilta.

— Teidän kuvauksenne on itse asiassa mainio. Ja te olette tuosta — sanoisinko saamattomuudestanne — syyttänyt seremonioja?

— Niin, seremoniat vangitsevat sielun!

— Entä jos asialla olisi toinen puoli? Jospa seremoniat, kuten sanotte, vangitsevat — mutta vangitsevat vain osan sielua, eikä paraimpaa osaa!

— En ymmärrä teitä.

— Tutkitaanpa asiaa. Saanko kuulla mielipiteenne tavallisista uskonnollisista hartaushetkistä?

— Olen ehkä jäävi arvostelemaan, kun en itse ole uskovainen, mutta minusta ne ainakin ovat kuivia, pitkäveteisiä, ikäviä. Ainoastaan etevä puhuja voi saada niihin henkevyyttä ja sisältöä. Mutta uskovaiset itse pitänevät kokouksiaan suuresti ylösrakentavina—. Epäilemättä. Vaan mitä sanotte esim. poliittisista kokouksista?

— Ne eivät ainakaan ole ikäviä. Pikemmin tuppaa liiaksi innostumaan välistä. Voi syntyä vilkastakin sanakiistaa.

— Mistä kiistat aiheutuvat?

— Mielipiteitten eroavaisuuksista tietenkin. Ihmisillä on monenlaisia näkökantoja, ja kun kellään ei ole tosi tietoa siitä, miten valtiollisia ja yhteiskunnallisia pulmia on ratkaistava, niin syntyy ajatusten vaihtoa ja sanasotaa.

— Mutta mistä aiheutuu innostus ja, kuten sanoitte, liika innostus?

— Samasta syystä: tiedon puutteesta. Jokainen pitää omaa kantaansa etevimpänä ja puolustaa sitä.

— Vallitseeko tuommoisessa kokouksessa järjen selvyys ja maltillisuus?

— Hm. Sitä en mene väittämään. Minusta ainakin on tuntunut, että vastustajani kadottavat tasapainonsa ja poikkeavat logiikan ja oikeuden selviltä poluilta. Mutta voinhan ymmärtää, että toiset ajattelevat samalla tavalla minusta. Ehkä siis pikemmin tosi järjen ja tiedon puute vallitsee tuommoisissa kokouksissa.

— Tepä sen sanoitte. Tunteiden kiihko siellä on vallalla. Poliittinen kokous on kuin aaltoileva meri, jonka laineita tunteiden tuulispäät heittelevät. Onhan tunteissa ajatusta ja järkeä mukana, mutta kun tunne on pohjana ja taustana, on ajatus vain omiansa lisäämään tunteiden voimaa. Ihmiset eivät tästä ole tietoisia. He uskovat toimivansa järjellisten periaatteiden mukaan.

— Kun nyt ajattelen tuommoista kokousta, täytyy minun myöntää, että olette oikeassa. Se poliitikko on jo suuri valtiomies, joka myrskyssä seisoo rauhallisena kuin kallio. Hän on toisia tietoisempi, hän näkee kauemmas.

— Niinpäniin. Verratkaa nyt toiselta puolen uskonnollisia hartaushetkiä, toiselta puolen valtiollisia kokouksia vapaamuurariloosheihin, ettekö huomaa eroa?

— Huomaanpa tietenkin eron.

— Mutta ettekö huomaa eron olevan looshille eduksi? Sanokaapa minulle: onko looshikokous koskaan tuntunut teistä ikävältä, nukuttavalta, pitkäveteiseltä?

— Kaikkea muuta. Kuka siinä ehtii nukkumaan, kun on pidettävä auki silmät, korvat, jotta kulloinkin muistaisi suorittaa omat temppunsa. Enhän sitä ole väittänytkään. Olen vain sanonut, että juhlamenopuoli ohjelmasta vie aikaa hukkaan lapsellisine temppuilemisineen.

— Myönnätte siis, että looshi eroaa uskonnollisesta hartaushetkestä siinä, että se ei käy pitkäveteiseksi, ja että tämä eloisuuden ja vilkkauden voitto on luettava „temppuilemisten” ansioksi?

— Totta kyllä.

— Mutta tarkoitatteko, että noiden seremoniojen jälkeen teidän on vaikeampi hartaudella seurata esim. hyvää esitelmää?

— En ollenkaan. Päinvastoin esitelmä tuntuu oikein virkistävältä muotomenojen jälkeen.

— Ette siis tältä kannalta katsoen tuomitse seremonioja?

— En tietenkään, mutta —
— Mutta ne kuluttavat yhtäkaikki aikaa tyhjään? — Niin on minusta näyttänyt. Mutta teidän kysymyksenne ja johtopäätöksenne kietovat minua niin, että alan tuntea itseni epävarmaksi, ikäänkuin pahaa aavistaen.

— Te hymyilette, ja se leikkaa kärjen sanoiltanne. Ette pahaa aavista, vaan aavistatte, että totuus teille vähitellen kirkastuu. Sanokaapa minulle nyt, missä vapaamuurarilooshi edukseen eroaa poliittisesta Kokouksesta?

— Tämä on vaikeampi sanoa, sillä sympatiani ovat aina olleet poliittisen kokouksen menon puolella. Mutta ajatellessani asiaa äskeisen keskustelumme nojalla, vastaisin kysymykseenne: ehkä siinä, että kiihkoisat tunteet eivät näyttele osaansa. On tosiaankin kuin looshissa kaikki olisi vaimennettua, hillittyä, — ei tee mieli puhua, ellei todella ole sanottavaa. Hm, sanoisinko, että looshissa järki vallitsee suuremmassa määrässä?

— Epäilemättä järki on vallalla ja personalliset tunteet ovat unohtuneet. Looshissa ihminen ei ole personallisesti mahtava olento, vaan osa kokonaisuudesta, veli veljien joukossa. Mistä tämä johtuu?

— Se on kai jotain vapaamuurariudelle ominaista. Looshikokouksen tunnelma on aina vakava ja juhlallinen.

— Mistä syystä?

— Niin, mistä syystä? Sitäpä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta onhan koko vapaamuurarius salaperäistä ja juhlallista —

— Minkätähden juhlallista?
Nyt ystäväni katsahti minuun aran kysyvästi.
— Sitäkö tarkoitatte, hän sanoi, — että juuri seremoniat saavat aikaan tuon juhlallisen tunnelman?
— Mikä muu? Ja olisiko siinä mitään pahaa? Vetoan omaan kokemukseenne. Vapaamuurarin velvollisuus on säännöllisesti käydä looshissa. Hän ei saa jäädä kokouksesta pois pyytämättä nöyrimmästi anteeksi ja esittämättä laillista syytä. Tämä on ensimäinen juhlallinen kohta. Toinen on, ettei hän voi astua looshiin, ellei ovenvartija päästä häntä kynnyksen yli. Kolmas on, että looshi pyhitetään erinäisillä seremonioilla kokouksenpitoa varten. Neljäs on, että jokaisen läsnäolijan tulee todistaa olevansa vel- jeskunnan jäsen j. n. e. j. n. e. Kaikki seremoniat ovat omiansa lisäämään juhlallisuuden ja vakavuuden tunnetta. Te myönnätte, että tunnelma looshissa on vakava, mutta ette ole ennen ajatellut, mistä se johtuu. Seremoniat ovat mielestänne olleet lapsellisia, kun niitä sinään olette ajatellut, mutta ajatelkaa niitä tärkeänä osana looshikokouksen ohjelmasta, itse vakavan ja juhlallisen tunnelman aikaansaajina, — ovatko ne silloin vielä mielestänne turhia ja lapsellisia?— Tässä valossa ja tältä kannalta eivät tosiaankaan, sen nyt ihmeekseni huomaan.

— Sanoitte äsken, että puhetta kuuntelee erikoisen virkeällä mielellä seremoniojen jälkeen, mutta ehkä nyt lisäisitte, että tuo mielen hartaus ja virkeys on suoranainen tulos juhlamenoista?

— Miksi ei? Niin, totta tosiaankin.

— Myönsitte myös äsken, että keskustelu looshissa on hillittyä ja kohteliasta, että puhujat todella tavoittelevat järkevää ratkaisua kysymyksille, unohtaen omat pikku personallisuutensa. Ettekö nyt myöntäisi, että tämäkin johtuu seremoniojen aikaansaamasta vakavasta tunnelmasta?

— Niin, kun kaikki ympärinsä käy, taitaa noilla juhlamenoilla olla suuri merkityksensä, tärkeä tehtävänsä.

— Luuletteko, että ne muuten olisivat säilyneet kautta aikojen? Eiväthän järkevät ja nerokkaat ihmiset, sivistyneet ja kunnioitettavat yhteiskunnan jäsenet niitä muuten olisi pyhinä pitäneet? Onhan totuutta etsivä ihmisajatus siksi kapinallinen kapine, että se olisi vapaamuurariudenkin kahleet katkonut, jos se olisi ne hengen vapautta sitoviksi kahleiksi älynnyt. Ettei niin ole tapahtunut, todistaa, että seremoniojen lumousvoima on havaittu tärkeäksi ja hyödylliseksi kasvatusvälineeksi.

— Kas, kas, kuinka silmät aukenevat. Mutta sittenkin ihmettelen, että niin monimutkaisia juhlamenoja on keksitty vain sitä varten, että looshikokoukset tulisivat juhlallisiksi. Myönnän tämänkin näkökohdan tärkeyden, varsinkin jos juhlallisesti valmistuneessa mielentilassa ollen sitten saisimme kuulla viisaita ja opettavia puheita, mutta jollei vapaamuurariudella ole totuuden tietoa annettavana hartaille veljille, niin miksikä asettaa ja valmistaa heitä juhlalli- seen mielentilaan?

— Oikea huomautus. Mutta katsotaanpa, voisiko noilla seremonioilla sinään olla laajempi merkitys, voisiko niiden vaikutus ulottua looshioven ulkopuolellekin vaikkemme toistaiseksi kiinnittäisikään huomiota kysymykseen „totuuden tiedosta”, joka aina pyörii mielessänne. Tätä en suinkaan moiti — päinvastoin, — mutta etenemisemme on tapahtuva askel askeleelta.

II.

VAPAAMUURARIUDEN ELÄVÄ RUUMIS:

2. Ulospäin

— Sanokaa nyt minulle, jatkoin puhettani ystävälleni, — oletteko koskaan vapaamuurariuden yhteydessä kuullut puhuttavan „kadonneesta sanasta”?

Ystäväni vastasi hetken mietittyään:

— Olen siitä lukenut. Eikö se ole sana, joka vasta korkeammissa asteissa ilmoitetaan vapaamuurareille? Jokin taikasana: abrakadabra tai jotain semmoista?

— Tehän olette kerrassaan oppinut mies! Minun täytyy onnitella teitä. Nyt en ollenkaan ihmettele sitä pessimististä käsitystä, mikä teillä on ollut vapaamuurariudesta. Jos alempien asteiden salaisuudet rajoittuvat merkkeihin ja liikkeisiin ja ylempien johonkuhun „taikasanaan” semmoiseen kuin mainitsemanne „abrakadabra”, silloin nuo „salaisuudet” eivät todellakaan ole salaamisen arvoiset. Mutta suokaa minun rauhoittaa mieltänne. Vapaamuurariuden „kadonnut sana” on juuri se totuuden tieto, jota etsitte ja jota ei vielä alemmissa asteissa paljasteta.

— Niinkö? Ylemmissä asteissa vapaamuurari siis saavuttaa kaipaamansa tiedon? Miksi ei ennemmin, kun hänen totuudenkaipuunsa on vilpitön?

— Täytyyhän olla valmistus- ja koetusaika. Ei totuudenetsijäkään tunne omia salaisia vaikuttimiaan, ennenkuin hänet on pantu koetukselle.

— Tuohan on joka tapauksessa toivorikasta. Onko asia siis todella niin, että korkeammanasteiset vapaamuurarit tietävät ja voivat tätä tietoaan nuoremmille veljilleen ilmoittaa?

— Niin ainakin pitäisi olla.
— Mitä tarkoitatte?
— Tarkoitan, että vapaamuuraritkin ovat tavallisia ihmisiä ja että korkeammanasteisetkin veljet voivat olla samanlaisia kuin muut.

— Kuinka tämä on ymmärettävissä? Jaetaanko korkeammat asteet kauppatavarana ilman eroitusta?

— Jollei aivan niinkään, sillä kyllä korkeampiasteiset vapaamuurarit aina tavalla tai toisella ovat ansiokkaita miehiä, — niin ei ainakaan suuremman tai vähemmän salaisen tiedon perusteella.

— Mutta miksikä?

— Siitä yksinkertaisesta syystä, että vapaamuurariuden kadonnut sana todella on kadonnut vapaamuurariudesta. Vapaamuurarius ei järjestönä enää tiedä.

— Ovatko vapaamuurarit tietoisia tästä surkeasta asiain tilasta?

— Eivät läheskään kaikki. Useimmat eivät ole tulleet ajatelleeksikaan koko asiaa. Ja yleensä ollaan sitä mieltä, ettei vapaamuurariudella ole ollutkaan mitään salaista tietoa. Vapaamuurarijärjestöä pidetään jonkinlaisena moraalisena oppilaitoksena.

— Mutta niin ollen minunkin ankara arvosteluni vapaamuurariudesta on paikallaan?

— Ehkei sentään. Tulemme kyllä vielä koskettelemaan tiedonkin kysymystä keskustelussamme. Sen verran voin jo huomauttaa, että totuuden tieto on valoa, niinkuin vapaamuurariudessa heti alussa sanotaankin, — ja mikä on valon vaatimus meihin ihmisiin nähden? Koska valo toisin sanoen on meille valoa?

— Silloin kun sen näemme.

— Aivan niin eli paremmin sanoen: kun kaikki se, mikä ennen oli pimeätä ja näkymätöntä, valon tullen astuu näkyväksi. Jos toinen kertoo meille valosta, emme vielä itse näe. Nähdäksemme täytyy meidän välttämättä avata omat silmämme. Samoin on tiedon eli viisauden laita. Sitä ei voi lukemalla saavuttaa eikä kuulemalla, ei ulkonaisilla tempuilla eikä vihkimyksillä. Tiedon valo saavutetaan ainoastaan sillä tavalla, että sielun sisäinen silmä aukenee jumalalliselle viisaudelle. Tieto on elämää, ja vasta kun tiedon elämä meissä herää, me tiedämme. Tieto on siis yksilöllinen asia, koska se on elävä. Mikään järjestö ei säilytä eikä kätke elävää tietoa arkuissaan. Järjestö voi ainoastaan näyttää, mistä tie kulkee valoa kohti, mutta yksilön omista ponnistuksista riippuu, kulkeeko hän tiellä ja saavuttaako hän valon. Vapaamuurarien joukossa voi olla ja varmasti on tietäjiä, mutta korkeat asteet eivät sitä takaa. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

— Luulen ymmärtäväni, ja minun täytyy sanoa, että teillä on merkillinen kyky ottaa ja antaa. Toisella kädellä revitte, toisella rakennatte. Viette minulta kaiken uskon ja samassa silmänräpäyksessä herätätte minussa toivoa. Se minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että mielenkiintoni vapaamuurariuteen ei sanoistanne vähene, vaan päinvastoin kiihtyy. Te ikäänkuin pesette minut puhtaaksi kaikenlaisista harhoista, mutta samalla avaatte silmieni eteen uusia näköaloja, jotka ovat entisiä lumoavampia.

— Voimme siis jättää rauhaan kysymyksen tiedosta, ja useimpien vapaamuurarien kanssa olettaa, että vapaamuurariudessa ei ole kysymystäkään mistään erikoisesta salaisesta tiedosta. Voimme palata kysymykseen seremonioista ja tutkia, eikö niillä ole muuta tarkoitusta kuin looshikokouksien juhlallisiksi saattaminen, niin tärkeä kuin tämä puoli asiasta onkin. Sillä jos seremonioilla olisi vain tämä viimeksimainittu tarkoitus, saisimme hyvällä syyllä sanoa, että Vapaamuurarijärjestö palvelee itseään eikä ihmiskuntaa. Mutta mitä hyötyä olisi järjestöstä, joka vain palvelisi itseään? Siinähän kaikki kulkisi kehässä —in circulo vitioso. Ja kuinka ajattelevat, älykkäät ja kunnon kansalaiset viitsisivät olla jäseninä järjestössä, joka palvelisi vain itseään? Menettäähän kirkkokin merkityksensä, jos se on olemassa itseään varten eikä välitä ihmiskunnan tarpeista. Ehkä joidenkuiden jesuiittain unelma käy siihen suuntaan, todelliset kirkonmiehet ovat aina ymmärtäneet, että kirkko on ihmisiä varten, eivätkä ihmiset kirkkoa varten. Mutta tehän ette rakasta kirkkoa. Vertauskuvani olikin vain tarkoitettu asiaa valaisemaan. Jos siis Vapaamuurarijärjestö olisi olemassa itseään varten, olisi se samalla julistanut oman kuolemantuomionsa. Se seikka, että se on elänyt kautta aikojen, osoittaa sinään, että järjestöllä on tehtävänsä ihmiskunnassa, että se on hyödyksi kansoille ja yksilöille. Sanokaa nyt minulle, eivätkö vapaamuurarimenot opeta mitään? Ehkä nykyajan n.s. sivistynyt ei huomaa tätä heti, mutta kuvitelkaa, että vapaamuurarina olisi nykyaikaisen kulttuurin ulkopuolella elänyt salon asukas: eikö hän mitään erikoista oppisi juuri muotomenoista?

— Oh, oppisipa tietenkin. Oppisi täsmällisyyttä, ryhdikkyyttä, järjestystä, oppisi kunnioittamaan korkeampiaan ja osoittamaan heille kunnioitustaan ja oppisi antamaan arvoa itselleen. Kyllä tämän olen huomannut. Tässä suhteessa muotomenollisuudella on suuri kasvattava merkitys. Kömpelökin ihminen oppii vähitellen esiintymään, oppii kohteliaaksi, oppii pysymään alallaan ja antamaan sijaa toiselle. Tältä kannalta katsottuna vapaamuurarius tietysti ansaitsee kaikkea kunnioitusta.

— Ja eikö nuo mainitsemanne ominaisuudet, täsmällisyys, ryhdikkyys, järjestys, tahdikkuus j.n.e. ole todellisia inhimillisiä ja yhteiskunnallisia hyveitä? Eivätkö ne ihmisten yhteiselämässä ole välttämättömiä? Eivätkö ne ole yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän peruspylväitä? Mihinkä joutuisimme kulttuurissamme ilman niitä? Emme mainitse yhteiskunnan nimeä edes ajattelematta samalla yhteiskunnallista järjestystä. Metsäelämä mukautuu yksinomaan luonnon järjestyksen mukaan, sen tarpeet ovat erilaiset ja tyydytetään eri tavalla yöllä ja päivällä, auringonpaisteessa ja sateella, mutta kulttuuri-ihminen on astunut luojana luonnon keskelle. Hän noudattaa luonnon lakeja, mutta järjestää samalla oman elämänsä inhimillisten periaatteittensa mukaan. Yhteiskunta on puutarha metsän keskellä. Ilman järjestystä ei valtio ole mahdollinen. Tämän ovat ihmiset aina oivaltaneet. Kuta suurempi on sivistys, sitä kehittyneempi ja viisaampi on järjestys. Mutta kuinka järjestystä saadaan aikaan ja ylläpidetään?

— Nykyisissä yhteiskunnissamme nähtävästi pakkokeinoilla ja osaksi esimerkin voimalla. Lait määräävät järjestysmuodon ja lakia täytyy totella rangaistuksen uhalla.

— Totta kyllä, mutta pakko tekee lakipykälän vastenmieliseksi. Miksemme kaikki tee kapinaa ja selitä, ettemme välitä järjestyksestä?

— Sentähden että ymmärrämme järjestyksen välttämättömäksi. Järjestys on kasvanut meille vereen. Ne jotka järjestystä ja lakia loukkaavat, ovat rikoksentekijöitä, — ja onhan niitäkin aina.

— Mutta miten järjestys on meille vereen Kasvanut?— Ehkä sen kautta, että pienestä pitäen näemme järjestystä ympärillämme ja totumme itsekin sitä noudattamaan. Tottumus muuttuu siten toiseksi luonnoksi.

— Epäilemättä, mutta sittenkin olisimme hukassa, jos oppimme ja kasvatuksemme perustuisi vain omaan aistilliseen havaintoomme eli esimerkin voimaan ilman järkevää johdatusta. Emme ole luonnostamme niin ajattelevia olentoja, että esim. ymmärtäisimme valheen vääräksi, jos ei sitä meille sanoinkin opetettaisi. Kyllä lapsina tottuisimme kaikenlaiseen pahaan, valehtelemiseen, varastamiseen, julmuuteen, nautinnonhimoon y.m., jos vain eläisimme esimerkkien varassa emmekä saisi järjellekin puhuvaa opetusta. Varsinainen opetus ja kasvatus — tapahtukoon se kotona tai koulussa — on yhtä ehdoton kuin hyvien esimerkkien näkeminen. Eikä aikaihminen tässä suhteessa eroa lapsista. Onhan ihmisiä, jotka luulevat uskonnon rajoittuvan säännölliseen kirkossa istumiseen. Kuinka lähellä on silloin vastakkainen käsitys, että ihminen on yhtä hyvä, vaikkei hän kirkossa käykään, joka silloin merkitsee: vaikkei hänellä uskontoa olekaan eikä jumalaa. Ja tämä vastakkainen käsitys on paljon raittiimpi ja intelligentimpi! On siis suorastaan välttämätöntä, että ihmisille sanojen ja puheiden muodossa opetetaan, mitä uskonto on ja minkätähden on elettävä uskonnollista elämää. Luuletteko nyt, että valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä tekee säännöstä poikkeuksen? Luuletteko sen tulevan toimeen yksin tottumuksen ja esimerkin voimalla? Eikö siinä vaadita taustana alati uudistuvaa järkiopetusta, opetusta, joka teroittaa mieliin järjestyksen, täsmällisyyden, tahdikkuuden y.m. yhteiskunnallisten hyveiden tärkeyden ja pyhyyden?

— Todella. Tietysti sekin on tarpeen, vaikka minä olen kuvitellut, että tämä tapahtuisi itsestään yhteiskunnassa ylempänä olevien ohjausten ja viittausten mukaan.

— Käytännössä niin tapahtuu suurimmaksi osaksi, mutta joka yhteiskunnassa on yksilöitä, jotka näissä taidoissa ovat saaneet tietopuolistakin ja järkiperäistä opetusta. Taito, joka jäisi kokonaan käytännön varaan, kuolisi verrattain pian — ja huonontuisi irvikuvaksi itsestään ennen kuolemaansa. Ei mikään valtiojärjestys — eikä mikään valtio — pysyisi pystyssä, ellei olisi edes joitakuita yksilöitä, jotka ymmärtävät sen merkityksen juurta jaksain. Missä nämä yksilöt ovat käyneet koulua?

— Tarkoitatte, että vapaamuurarius on koulu, jossa valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän järjes- tystä opetetaan?

— Niin, tarkoitan, että kaikilla kansoilla ja kaikissa kulttuureissa on ollut ja on salaisia järjestöjä, jotka opettavat yhteiskunnallista etikettiä, valtioelämän aakkosia ja samalla sen korkeimpia käytännöllisiä salaisuuksia. Näitä järjestöjä ei aina ole tunnettu vapaamuurariuden nimellä. Virallisesti ruvettiin puhumaan vapaamuurariudesta tässä merkityksessä vasta v. 1717, jolloin neljä lontoolaista looshia liittyi yhteen ensimäiseksi suurlooshiksi. Sitä ennen vapaamuurarilooshit olivat puhtaasti ammattiliittoja, rakennusmestarein ja muurarien yhdistyksiä, samoinkuin oli olemassa räätälien, seppien, puutyöntekijäin y.m. vapaita ammattiliittoja. Vapaamuurari oli keskiajalla se, joka kuuluen muurarein ammattiyhdistykseen oli „vapaa” eli oikeutettu suorittamaan rakennusalaan kuuluvia töitä, koska hänellä oli vaadittavaa ammattitaitoa. Samaten oli laita toisten ammattien „mestarein”. Hekin olivat vapaaseppiä, vapaaräätäleitä j.n.e., kun olivat yhdistykseltään saaneet patenttikirjan ammattitaidostaan. Mutta vapaamuurarit yksin rupesivat ottamaan vastaan jäseniä ammattinsa ulkopuoleltakin ja niin syntyi n.s. spekulatiivinen eli aatteellinen vapaamuurarius. Koska tämä tapahtui, ei ole historiallisesti lopullisesti todistettu, — englantilaiset vapaamuurarit puhuvat loosheista, jotka saivat charterinsa eli looshikirjansa jo yhdeksännellä vuosisadalla, ja „hyväksyttyjä” vapaamuurareita otettiin varmasti vastaan jo v. 1620, — se vain on selvää, että aatteellinen vapaamuurarius ei saattanut syntyä tyhjästä v. 1717, jolloin ensimäinen virallinen suurlooshi perustettiin. Aikamääräys onkin toisarvoinen asia. Pääasia on, että ymmärrämme ja näemme henkisen pyrkimyksen ja elämän kulkevan salaisena virtauksena läpi aikojen, etsien milloin toista, milloin toista muotoa ilmetäkseen. Teenpä heti hyppäyksen ajassa tai paremmin sanoen sivistyksessä taaksepäin. Valaistakseni väitettäni vien teidät n.s. raakalaiskansojen keskelle. Kuulkaa, mitä saksalainen oppinut H. Schurz sanoo suuressa teoksessaan „Kulttuurin alkuhistoria”:

„Sallittakoon siksi, että palaamme alussa lausumaamme olettamukseen, joka ei hae sukupuolisuhteista, vaan samanlaisten, eritoten miesnuorison keskinäisestä sympatiasta virikettä suurempien yhteiskunnallisten yhteyksien muodostumiseen. Ilmeisesti on kehityksessä erotettava useampia asteita . . ., ennenkuin heimoryhmäin ja valtioiden muodostuminen kävi mahdolliseksi. Mutta — kuten jo ikäluokat saattavat aavistamaan — on miesten vaikutusvoima ja keskinäinen kiintymys se virike, joka johtaa edistykseen. Yhtäkaikki häilyisi tämä teoria ilmassa, ellei ainakin todistettavia jälkiä olisi niistä miesten seuroista, joitten yhtymiseen korkeammat yhteiskunnalliset järjestelmät perustuvat. Ja tämä todistaminen onkin mahdollista. Eikä olekaan kysymys vain jätteistä ja jälistä, vaan sangen lukuisista tosiasioista jotka ehkä vain siksi tähän asti ovat jääneet huomioonottamatta, että taistelu alkuajan avioyhteiskunnan puolesta ja sitä vastaan on johtanut katseet toisaanne. Ainoastaan J. Lippert on viitannut tähän ilmiöön sen enempiä päätelmiä siitä tekemättä.

„Austraaliassa ei todistuksista ole puutetta. Nuoret miehet eristäytyvät muusta joukkueesta, leiriytyvät eri tulille, ja asuvat eristetyissä majoissa aina siihen asti, kunnes heidän, kun ovat tulleet otetuiksi aikuisten piiriin, on sallittu avioitua. Kuitenkin estää australialaisten kiertelevä elämäntapa sellaisten pysyväisten järjestelmäin muodostumista, joita tapaamme naapuristossa, s.o. Melaneesiassa ja Mikroneesiassa, ja jotka malajilaisessa saaristossa, Indiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa esiytyvät niin selvästi, etteivät anna sijaa millekään epäilyksille...

„Miesten seuran ulkonaisena, hätäisimmänkin havaitsijan silmiin pistävänä tuntomerkkinä on kovin laajalti levinnyt sekä — huolimatta niistä sivutarkoituksista, joihin se siellä ja täällä on mukautunut — yhtäkaikki mitä leimallisin miesten tai vain poikamiesten talo. Sen tarkoituksena on olla naimattomien tai yleensä kaikkien heimon miesten asuin- ja makuupaikkana. Perheet sitävastoin asuvat erityisissä enimmäkseen paljon pienemmissä taloissa. On ilman muuta selvää, että poikamiesten talo monasti muodostuu miesten elämän yleiseksi keskustaksi, että se on jonkinlainen klubihuoneusto ja samalla sotilaitten neuvotteluhalli, että siinä vastaanotetaan vieraat ja säilytetään varastot ja kalleudet. Helposti se myös muodostuu vainajain palveluksen pääpaikaksi, ja tämä seikka selittää sen, että monet matkustajat erehdyttävästi kuntahuoneita nimittävät temppeleiksi. Mutta epäilemättä on poikamiesten talo todella monasti muodostunut varsinaiseksi pyhätöksi ja täten täysin vieraantunut alkuperäisestä tarkoituksestaan. . .

„Mitä Europan kansoihin tulee, on miesten talojen ajasta kulunut liian kauvan voidaksemme edes toivoa löytävämme muuta kuin vanhojen olojen jätteitä ja jälkiä. Niinpä voi hakeva muinaisuuden kertomuksista keksiä monia viittauksia niihin: esimerkiksi homerolaisten uroitten ruhtinashallissa vietetyistä juomingeista, sparttalaisten yhteisistä aterioista sekä monista muista tämän vanhoillisimman kreikkalaiskansan tavoista. Ainakin Indian aarialaiset, jotka kuitenkin alkuaan kuuluvat europpalaiseen kulttuuripiiriin, tunsivat vielä Veedan aikana sabhaa’n eli miesten kokoushuoneen, jossa samalla niin juomingit kuin noppapelikin tulistuttivat mieliä.

„Jos tässä olisi kysymys vain omituisesta asumistavasta, niin tuskinpa vain kulttuurihistorialliselta kannalta kannattaisi lähemmin tarkastella näitä oloja. Mutta miesten talo on itse todella erään mitä tärkeimmän sosiaalisen Ulan ulkonainen, verraten helposti havaittava tuntomerkki. Siinä on näkyvän muotonsa saanut miesten liittoutuminen yhteiskunnallisiksi yhteyksiksi, jotka muutamissa tapauksissa saattavat pysyä voimassa erikoisetta talottakin. . .

„Paraiten tunnettuja ja ehkä tyypillisimpiäkin on Banks-saarien suqe-klubi. Sillä on omat klubitalonsa, kun sitä vastoin muualla poikamiesten ja klubitalo vielä ovat yksi ja sama, jotenka siis tämäkin seikka riittävästi selittää klubien syntymistä miesten seurasta Suqe-yhteys jakautuu muutamiin arvoasteisiin, jotka alkuaan lienevät vastanneet ikäluokkia, mutta joihin nykyään jäsenyys kerta kerralta hankitaan ostamalla: arvo- ja varallisuuserotukset ovat siis jo käyneet täysin määrääviksi. Alkuasukasten suuri joukko, sanoo Codington, ei milloinkaan kohoa yli keskiarvon, monet eivät edes saavuta sitä. Mutta miltei kaikki, lukuunottamatta varsin vähäisiä poikkeuksia, otetaan jo poikasina seuraan. Mies, joka ei siihen kuulu, saa pilkkanimekseen lusa, miksi sanotaan muuatta lentävää repolajia, joka ei elä yhdessä tavallisen lajin kanssa. Jokaiseen uuteen arvoluokkaan tultaessa on luokan jäsenille maksettava rahaa sekä pidettävä luokan arvoa vastaava enemmän tai vähemmän kallis juhla. Kun ei minkäänlaista varsinaista poliittista järjestöä kansan keskuudessa ole, on luonnollista, että suqe on yhteiskunnallisen koossapysynnän arvokas tuki, koska suurin osa miesasutusta on siinä yhtyneenä ja koska sen varakkaammat jäsenet, jotka aivan mielensä mukaan voivat ottaa pyrkijöitä korkeampiin arvoluokkiin, omistavat huomattavan vallan. Arvoasteiden ja samalla myöskin klubitalon uunien lukumäärä — kullakin arvoasteella on oma uuninsa — vaihtelee eri saarilla: Motassa on 18 astetta, mutta aivan samanlaisessa Torres-saarten hugue-klubissa vain seitsemän. Eri arvoasteilla ovat omat arvomerkkinsä, ja jokin pyhänä pidetty esine muodostaa tavallisesti klubin pienien aliosastojen varsinaisen keskipisteen. . .

„Mitä polyneesialaisiin klubeihin tulee, ovat ennenkaikkia mainittavat areoit, merkillinen tahitilaisseura. Areoit jakautuvat luotettavimpien tietojen mukaan seitsemään luokkaan, joista ylimmän vain harvat voivat saavuttaa, mutta alempiin otettiin ihmisiä joka säädystä. . . Wilson, jolla muuten ei ole hyvää sanottavana areoista, on kuitenkin pakotettu tunnustamaan, että he matkustellessaan saaren kaukaisiinkin osiin levittivät korkeampaa sivistystä, hienompia tapoja sekä kestiystävyyden ymmärtämistä. . .

„Klubit ja salaseurat saavat aina alkunsa miesten liitosta... Miesten salaseurat ovat vain kehnontunut muoto varsinaisesta miesten liitosta, mutta idut, joista ne edullisissa oloissa versovat, ovat kovin laajalle levinneet. . .

„Kenenpä mieleen näitä kautta maailman levinneitä tapoja tarkastaessa ei ehättäisi ajatus, että muutamateuroppalaistenkin kansojen vanhemmat ja uudemmattavat palautuvat samaan kulttuurikerrokseen kuten esimerkiksi kreikkalaisten salaismenot.”1)

Nämä pitkät otteet ovat vain poimintoja. Mainitse- mani kirja kertoo seikkaperäisesti asioista ja luettelee joukon esimerkkejä näkökantansa tueksi. En tiedä, onko hän viimeisessä viittauksessaan ajatellut vapaamuurariseuroja, — jokainen vapaamuurari tulee ehdottomasti ajatelleeksi omaa järjestöään lukiessaan esim. suqe-klubista ja areoista.

Tällä pitkällä esitykselläni olen minä puolestani tahtonut todistaa teille, että miesten liittoutumia ja salaseuroja aina on ollut, vieläpä alkeellisimmallakin sivistysasteella, ja että näillä seuroilla on ollut yhteis- kunnallisesti kasvattava luonne, — että ne itse asiassa ovat olleet kaiken valtiollisen elämän sekä ituna että tukena. Kun tältä näkökulmalta arvostelemme vapaamuurarijärjestöä, oivallamme heti vapaamuurariuden yhteiskunnallisen merkityksen, eikä meidän sitä varten ole tarvis historiallisesti saada selville, minkä vaiheiden ja muotojen läpi vapaamuurariudessa ilmenevä sosiaalishenkinen virtaus on kulkenut. Sosiaalinen vaisto, joka liittää yhteen toisilleen vieraat perheet ja yksilöt, on niin olennainen piirre ihmisen luonnossa, että se väkisin pyrkii ilmenemään ihmisten kesken; miehet, joiden osaksi parhaasta päästä on langennut

1) Heinrich Schurtz, Kulttuurin alkuhistoria. Suom. U. T. Sirelius. Porvoossa 1915, Werner Söderström Osa- keyhtiö. Ss. 116—130 passim.

järjen käyttö näillä aloilla, keksivät vaistolle vastaa- via ilmennysmuotoja ja järjestävät yhteisön elämän sekä rauhallisissa oloissa että levottomissa ja vaaran- alaisissa tilanteissa.

— Kaikki tämä on sangen valaisevaa, sanoi ystä- väni pitkän puheeni loputtua, — ja minulle juolahti mieleen, että onhan meillä nykyaikanakin eräänlaatuinen „miesten talo”, jossa nuorille miehille opetetaan käytöstä, ryhtiä, täsmällisyyttä, kunnioitusta ylempiä kohtaan j.n.e. Tarkoitan sotalaitosta ja kasarmielämää—. Onhan kasarmi „miesten talo”, myönsin tähän, — mutta sotalaitos edustaa liian yksipuolisesti miesten liittoutumaa voidakseen palvella todellisena sivistyslaitoksena. Kasarmielämässä nuoret miehet kyllä oppivat erinäisiä sosiaalisia hyveitä, mutta kun koko sotalaitoksen tarkoituksena on tuhoaminen ja tappaminen — joskin se nimellisesti on toisten ihmisten, s.o. vihollisten, estäminen tuhoamasta ja tappamasta, — ei saata odottaa sen vaikuttavan ainoastaan siveellisesti kasvattavasti. Päinvastoin tiedämme kokemuk- sesta, että kasarmielämä — puhumattakaan sodasta — raaistuttaa sielua ja kuolettaa hienompia inhimillisiä vaistoja. Sotalaitos on palautumista alkuaikaiseen raakuuteen —

— Mutta arvatenkin välttämätön paha.

— Hm. Huomatkaa toiselta puolen, kuinka vapaamuurarius on — tai voisi olla — koulu, jossa nuorillemiehille opetettaisiin samoja sosiaalisia, jopa sotilaallisiakin hyveitä ilman niitä varjopuolia, jotka seuraavat sotalaitosta.

— Totta kyllä, mutta eivätpä silloin oppisi kuularuiskuja käyttämään, kanuunoita laukaisemaan, kiväärillä ampumaan, painetilla pistämään, käsipommeja heittämään y.m. jaloja ja hyödyllisiä taitoja, jotka kuuluvat hyvin harjaantuneelle sotamiehelle.

— Eivätpä tosiaankaan, vastasin hymyillen, — ja sentähden meidän onkin paras jättää sotalaitos rauhaan ja palata aineeseemme. Uskon teidän nyt käsittäneen, mitä tarkoitan sillä väitteelläni, että vapaamuurarius on se koulu eli kasvatuslaitos, jossa opitaan yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestäytymisen ehtoja ja syitä, sen keinoja ja muotoja.

— Luulen käsittäneeni, ja minun täytyy tunnustaa, että tämä on uusi näkökohta. En ole kuullut kenenkään siitä puhuvan. Onko se yleinen mielipide korkeampiasteisten vapaamuurarien kesken?

— Sitä en mene väittämään. Sitä en tiedä. Mutta se on ainakin oma havaintoni ja vakaumukseni.

— Minusta tuntuu, sanoi ystäväni pienen vaitiolon jälkeen, — niinkuin te tällä tavalla tekisitte vapaamuurariudesta jonkunlaisen poliittisen järjestön. Kuitenkin olen yleensä kuullut vakuutettavan, että Vapaamuurarijärjestö ei ole poliittinen. Onhan esim. looshikeskusteluissa tarkasti vältettävä poliittisten mielipiteitten painostaminen.

— Odotin tätä huomautustanne. Vapaamuurarijärjestö ei tietenkään ole poliittinen seura. Se on ehdottomasti puolue-elämän ulko- ja yläpuolella. Mutta tämä ei estä sitä olemasta poliittinen kasvatuslaitos yleisinhimillisessä, filosofisessa, periaatteellisessa merkityksessä. Eihän tavallinen, tarkoitustaan vastaava yliopistokaan ole puoluelaitos, vaikka siinä luetaan ja tutkitaan valtiotiedettä ja yhteiskuntaoppia: tieteellinen tutkimus on puolueeton. Samalla tavalla on se havainnollinen, käytännöllinen ja tietopuolinen opetus yhteiskuntaelämän taidossa, minkä vapaamuurarius tarjoo, riippumaton kaikesta päiväpolitiikasta.

— Saanko kysyä, mikä sitten on vapaamuurariuden antama poliittinen opetus?

— Niin, olette liian nuori vielä vapaamuurarina, jotta tämän olisitte huomannut. Mutta johan olette sen verran selvillä asioista, että juuri seremoniat ja muotomenot kasvattavat vapaamuurareita sosiaalisen elämän taidossa. Koko tähänastinen todistelunne on- kin tähdännyt siihen kohtaan, että ymmärtäisimme seremoniojen ja rituaalien yhteiskunnallisesti kasvattavan merkityksen.

— Totta kyllä.

— Niin, olemme koko ajan pysyttäytyneet pinnalla. Olemme puhuneet yksinomaan vapaamuurariuden ulkonaisesta kuoresta, sen elävästä ruumiista niin sanoaksemme. Ja jollen sanoissani ole kerrassaan epäonnistunut, on teidän pitänyt huomata, kuinka sisältörikas ja henkevä yksin tämä muoto on, — tämä sama muoto, joka teistä oli niin tyhjä, lapsellinen ja hullunkurinen vielä keskustelumme alussa.

— Siinä suhteessa voitte olla rauhallinen. Kyllä nyt olen viisaampi kuin äsken. Kyllä olen saanut aihetta ajatukselleni. Mutta vielä tekisi mieleni kysyä, kuka alkuaan on keksinyt ja laatinut vapaamuurariseremoniat ja -rituaalit. Ovatko ne 17:ltä vuosisadalta, niinkuin jotkut historioitsijat väittävät? Laativatko niitä Anderson, Ramsay y.m. senaikuiset vapaamuurarit? Rituaalejahan on monenlaisia. Eri suurlooshit käyttävät eri tekstejä eli lukutapoja. Vai onko rituaalein ikä korkeampi? Ovatko ne periytyneet muinaisuudesta, niinkuin taas toiset väittävät? Onhan meillä ollut puhetta siitä, että henkinen virtaus on kulkenut kautta aikojen, mutta nyt kysymykseni koskee muotoja.

— Aivan oikein. Vastaan kysymykseenne, että rituaalien ydin on iänikuista alkuperää, vaikka lisäyksiä, muutoksia ja korjauksia on silloin tällöin tehty. Vapaamuurariuden kolme ensimäistä astetta muodostaa kokonaisuuden, joka on periytynyt kautta miespolvien ja jonka alkuperä katoaa aikojen aamuun.

— Niinhän vapaamuuraritraditsioneissa opetetaan. Se on kyllä lohdullista uskoa, mutta voiko sen väitteen todistaa?

— On sitä koetettu historiallisestikin perustella. Minusta on kuitenkin tärkeätä, että ymmärrämme tämmöisen uskon järkiperusteet, ennenkuin induktiivista tietä etsimme todistuksia, sillä kouriintuntuvat todistukset eivät missään tapauksessa ylety kovin kaukaisiin aikoihin, ja meidän historiallisesti tunnettu aikamme käsittää verraten pienen jakson ihmiskunnan elämästä. Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, siirrymme siis puhumaan vapaamuurariseremoniojen iästä ja alkuperästä. Samalla silloin koko vapaamuurarius tulee valaistuksi uudelta näkökannalta. Siirrymme ikäänkuin ruumiista henkeen.

Jatkuu..

This topic was modified 2 kuukautta  ago 4 times by Myytinkertojat

ReplyQuote
Susi Belle
(@susibelle)
Tulokas Registered
Joined: 2 kuukautta  ago
Posts: 1
24/09/2018 10:54 pm  

Onpas vanhahtavaa tekstiä. 1800-luvulta? Onko tämä alunperin suomalainen vai käännöskirjallisuutta? 
Et varmaan tässä vaiheessa paljasta mistä kirjasta katkelma on ja paljastuuko lopussa että vapaamuurarit ovat saatananpalvojia jotka saavat sen selville vasta edettyään korkeammille asteille?   🙄


ReplyQuote
Myytinkertojat
(@myytinkertojat)
Oppilas Admin
Joined: 2 kuukautta  ago
Posts: 18
25/09/2018 8:14 am  

Julkaisu on suomalainen ja 1900-luvun alkupuoliskolta. Tarkemmat tiedot kun kirjoitus on kokonaisuudessaan luettavissa. Tosin jos haluaa pinnata hieman niin selviäähän tuo googlettamallakin.


ReplyQuote
Myytinkertojat
(@myytinkertojat)
Oppilas Admin
Joined: 2 kuukautta  ago
Posts: 18
27/09/2018 7:42 pm  

III.

VAPAAMUURARIUDEN HENKI:

1. Syntysanat

 

— Olemme jo ennen kosketelleet sitä seikkaa, että vapaamuurarein kesken on vallalla erilaisia mielipiteitä siitä, mitä vapaamuurarius on. On vapaamuurareita, joiden mielestä järjestö on veljeskunta, joka teroittaen moraalista elämäntapaa opettaa veljiä anteliaiksi ja toisiaan auttaviksi ihmisiksi, mutta jonka opissa ja hengessä ei todellisuudessa ole mitään mystillistä. Toiset taas uskovat, että vapaamuurarius on sangen mystillinen laitos, jonka alkuperäisenä tarkoituksena on ollut viedä veljiä salaisen tiedon lähteille ja opettaa heitä ymmärtämään ja täyttämään jumalallista luomis- ja pelastussuunnitelmaa. Heidän mielestään vapaamuurariuteen kätkeytyy uskontoa, mystiikkaa, iänikuista viisautta ja salatiedettä.

— Sitä minäkin olen uskonut alusta lähtien, sanoi ystäväni, — ja jollen teitä ole väärinkäsittänyt, olette tekin antanut tukea tälle uskolleni?

— Epäilemättä. Kun nyt tahdon kertoa teille, mitä ymmärrän ja tiedän vapaamuurariuden synnystä, on meidän oltava selvillä siitä, olemmeko materialisteja ja sattuman uskojia vai uskommeko jumalalliseen johtoon elämässä.

— En ainakaan ole materialisti. Uskon henkeen ja ikuiseen elämään, mutta tahtoisin, että aavistukseni muuttuisi tiedoksi. Olen totuuden etsijä. Ehkä olette hyvä ja määrittelette tarkemmin sanoja Jumalallinen johto”. Vaikken pidä itseäni ateistina, en liioin usko pilvissä istuvaan herraan ja luojaan, joka sormellaan johtaa tapauksia maan päällä ja kääntää ja vääntää ihmisten kohtaloja.

— Ette tietenkään, enkä semmoista „Jumalallista johtoa” ajattelekaan. Mutta muistattehan, millä nimellä Jumalaa mainitaan vapaamuurariudessa?

— Tottakai: maailmankaikkeuden suuri arkkitehti. Tunnustan, ettei sekään nimi ole minua miellyttänyt.

— Ymmärrän: sillä on mielestänne liian inhimillis-personallinen sävy. Mutta sillä on etunsa: arkkitehtinimeen sisältyy käsitys rakennus-, toisin sanoen luomissuunnitelmasta, jonka mukaan kaikki tehdään. Arkkitehti ei ole rakentaja, hän on piirustaja, suunnittelija, mietiskelijä. Maailmankaikkeuden suuri arkkitehti ei ole maailman luoja, vaan maailman järki, logos, sana, immanenttinen Jumala, olemisen henki ja tajunta. Materialisti uskoo, että aineen olemuksesta vähitellen olemassaolon suuressa taistelussa kehittyy järki; uudenaikainen materialisti, monisti, ei kiellä aineen sitä olemuspuolta eli ominaisuutta, jota nimitetään tajunnaksi, mutta hän ei usko, että tajunta objektiivisena jumalallisena järkenä olisi yhtä vanha tai vanhempi kuin maailma. Vastakkainen filosofinen kanta, joka on monistinen sekin, sanoo, että itse elämä eli oleminen on se tutkimaton salaisuus, jonka kaksi olemuspuolta eli ilmennysnapaa ovat henki ja aine. Henki ja aine ovat täten rinnakkaisilmiöitä, ja henki, joka omalla tasollaan, jumaluuden helmassa, on täydellinen, kaikkitietäväinen ja kaikkivaltias, on aineeseen kytkettynä muotoja luova elämänvaisto, järki, joka taistelee eläimellisiä viettejä vastaan, valo, joka loistaa pimeydessä, jumala, joka pelastaa pahasta, vapahtaja, joka voittaa maailman. Henki vie lopulta voiton aineesta, ratsionalisoiden, spiritualisoiden sitä, mutta sen vaellus on pitkä luomiskauden kestäessä. Kun puhutaan jumalallisesta suunnitelmasta, tarkoitetaan sitä täydellisyysihannetta, johon henki vähitellen nostaa aineen ja josta se alusta saakka on tietoinen. Luominen on täten kyllä taistelua ja kamppailua, mutta se ei ole umpimähkäistä yritystä. Ikuisuudessa ei ole aikaa, mutta ilmennyt maailma on ajan rajoittama. Koska ikuinen elämä alati luo, ei nykyinen ilmennyt maailma ole ainoa eikä ensimäinen. Tästä seuraa, että edellisistä elämänilmennyksistä on tulokset jälellä. Mitkä nämä tulokset ovat? Ne ovat kaikenkaltaisilla kehitysasteilla olevia jumalallisia olentoja. Nämä jumalalliset olennot ovat maailman luojia, niitä työmiehiä, jotka „arkkitehdin” suunnitelman mukaan rakentavat maailman taimilavaksi, työkentäksi, kouluksi uusille jumaluuden helmassa syntyville tajuntakeskuksille, henkiolennoille. Nämä ovat syviä filosofisia kysymyksiä ja hiukan vaikeatajuisia aloittelijalle, mutta ellen erehdy, olette jonkun verran tutustunut nykyaikaisiin teosofisiin oppeihin?

— Olen kyllä hiukan seurannut teosofista liikettä.

— No niin, madame Blavatsky „Salaisessa Opissa” ym. kirjoissaan esittää suurella taidolla näitä meta- fyysillisiä asioita, ja jos hänen kirjoitustensa rinnalla tutkii indialaisia filosofiaa, etenkin vedaanta- ja sankhja-järjestelmiä, oppii pian ajattelemaan olemisen arvoitusta henkevällä tavalla. Sanokaa minulle nyt, kuinka määrittelisitte käsitettä Jumalallinen suunnitelma” meidän inhimilliseltä kannaltamme ja meihin nähden.

— Kai siten, että meidän elämällämme on korkeampi tarkoitus.

— Entä tämä tarkoitus?

— Sitä kai saanen määritellä teosofisella tavalla: inhimillisen ja jumalallisen täydellisyyden saavuttaminen.

— Niinpä niin, ja mitä tämä määritelmä edellyttää meitä ympäröivän maailman suhteen?

— Arvatenkin sen, että maailma, kuten sanoitte, on järjestetty kouluksi.

— Aivan oikein, ja kuka koulussa on opettajana?

— Opettajana? Tarvitaanko opettajaa? Eikö elämä itse opeta?

— Tietysti elämä itse on opettajista ensimäinen, mutta ettekö muista, mistä ennen jo sovimme, puhuessamme vapaamuurariuden merkityksestä yhteiskunnallisen elämän suhteen? Ettekö muista huomanneemme, että varsinainen järkiopetus on kasvatuksessa välttämätön. Elämä on meidän kasvattajamme pikemmin kuin opettajamme, mutta eikö ihmiskunnan kehitys kävisi liian hitaasti, jos ei sillä olisi opettajia?

— Onhan tietysti ihmiskunnalla opettajansa. Vastaan taas teosofisella tavalla: muinaiset viisaat, uskontojen suuret perustajat ovat näitä opettajia.

— Niin, ja yleensä voisimme sanoa, että maailman suuressa taloudessa pitemmälle kehittyneet olennot luonnostaan sopivat vähemmin kehittyneiden veljiensä opettajiksi, — eivätkä ainoastaan sovi, vaan ovat. Elämän koulu on niin järjestetty, että viisaammat ja voimakkaammat auttavat heikompiaan.

— Tässä juolahtaa mieleen, mitä kerran kuulin erään poliittisen agitaattorin väittävän. Hän käytti samoja sanoja kuin tekin, mutta sanoi elämän olevan niin järjestetyn, että viisaammat ja voimakkaammat sortavat heikompiaan. Ja luonnontieteen kannalta tämä lienee tosi väite.

— Epäilemättä, mutta henkitieteen kannalta semmoiset „viisaat ja voimakkaat” eivät olekaan kehittyneempiä, vaan kuuluvat samaan olentoluokkaan kuin heidän sortamansa heikot. Kissa ja hiiri, haukka ja kana ovat kaikki eläimiä; tyranni ja orja, rikas ja köyhä, oppinut ja oppimaton kuuluvat kaikki meidän ihmiskuntaamme, jota vastoin semmoiset olennot kuin Jeesus ja Buddha, Mooses ja Zoroaster joko ovat nousseet ihmiskunnan yläpuolelle ja siten saavuttaneet kansalaisoikeuden luonnonvaltakunnassa, jota voimme nimittää vaikkapa enkelimaailmaksi, tai sitten jo kuuluvat syntymästään toiseen olentoluokkaan, esim. ihmiskuntaan, joka ei ole maapallolta kotoisin, vaan joka toisessa tähdessä on elänyt ja kehittynyt. Tämmöinen ajatus ei ole outo eikä vieras sille, joka esim. on tutustunut teosofisiin oppeihin.

— Ei olekaan. Teosofia opettaa selvästi niistä suurista alkuaikaisista ihmiskunnan opettajista ja johtajista, jotka „kolmannen juurirodun” aikana muuttivat tähän maapalloon toisesta aurinkokuntamme kiertotähdestä — Venuksesta — ja ruumiistuivat ihmisten kesken.

— Niin, ja perustivat sen Salaisen Valkoisen Veljeskunnan, joka siitä lähtien ohjaa ja johtaa ihmiskunnan henkistä kasvua ja kehitystä tällä Tellus- eli Maa-nimisellä kiertotähdellä. Jos tämän ymmärrämme ja uskomme, silloin myös ymmärrämme, mistä on kotoisin se henkinen virtaus, joka kulkee kautta aikojen ja joka m. m. on ilmennyt vapaamuurariliikkeessä.

— Kuinka iloinen olenkaan kuullessani teidän puhuvan näin! Jos totta sanon, uskoin juuri tätä vapaamuurariudesta liittyessäni siihen. Katkera oli sentähden suruni, kun luulin tässä uskossani pettyneeni. Oi jospa te saisitte uskoni jälleen elpymään! Olette jo paljon hyvää tehnyt minulle opetuksillanne, olen oppinut varovaiseksi arvostelussani, mutta vielä vaellan pimeydessä.

— Toivokaamme, että päivä valkenee. Mutta älkäämme hätäilkö. Askel askeleelta tahdomme edetä. Olemmeko nyt siis yhtä mieltä siitä, että ihmiskuntamme yläpuolella sen henkisenä taustana on tämä viisaiden opettajien valkoinen veljeskunta, joka perustettiin miljoonia vuosia sitten?

— Olemme.

— Silloin jää tehtäväksemme luoda itsellemme käsitys siitä, millä tavalla nuo suuret henkiset johtajat ovat menetelleet ja yhä menettelevät auttaakseen ihmiskuntaa, tuota isoa, heidän huostaansa uskottua orpoa. Mikä on ennen kaikkea heidän päämääränsä lyhyesti sanoen?

— Jouduttaa ihmisten henkistä kehitystä.

— Niin, ja jos vielä suppeammin ilmaisemme asian, sanomme: heidän silmämääränään on tehoa ihmiset tietoisiksi ja täysikäisiksi kansalaisiksi siinä hengen valtakunnassa, johon he, ihmiset, synnynnäisen oikeutensa nojalla kuuluvat. Tavallinen ihminen on tietoinen ainoastaan tässä näkyväisessä maailmassa, ja joutuu vasta kuoleman jälkeen objektiiviseen suhteeseen toisen maailman kanssa; maallisen elämänsä aikana hän kantaa hengen maailmaa tajunnassaan n.s. subjektiivisenä todellisuutena. Puhun nykyajan ihmisistä, jotka meitä lähinnä liikuttavat.

— Saanko tässä tehdä pienen välikysymyksen: onko henkinen elämä sama kuin kuolemanjälkeinen elämä? Tarkoitan: elääkö ihminen henkistä elämää, jos hänen maalliselle tajunnalleen kuolemanjälkeinen elämä tulee ulkokohtaisesti havaittavaksi? Teosofia puhuu n.s. selvänäköisyydestä, klärvoajansista: onko henkinen elämä sama kuin Selvänäköisyys?

— Sattuva huomautus! Kuten arvannette, vastaan kysymykseenne jyrkästi kielteisesti. Kuolemanjälkeiset tuonelantilat ovat ohimenevää laatua. Selvänäköinen silmä voi niitä havaita, mutta ne eivät ole henkistä elämää. Henkinen elämä alkaa kuoleman jälkeen vasta silloin, kun ihminen niin sanoaksemme elää avaruudessa „paljaana sieluna”, kun hän on luopunut maallisen personallisuutensa maallisesta sisällöstä, kun hän on läpikäynyt sekä helvetti- ja kiiras- tuli- että taivastilat ja hengessään uppoutunut sisimpään, paraimpaan, kuolemattomaan itseensä. Silloin vasta hän elää henkistä elämää, mutta voi, useimmille ihmisille tämä on kuin unetonta unta tai kuin syvästä unesta heränneen ensi ihmettelyä. Tämä on kuitenkin ihmishengen taivaallinen koti, ja sentähden hänen elämäntehtävänsä on siinä tulla itsetietoiseksi. Tietysti tämän henkisen itsetajunnan vanavedessä seuraa tietoisuus niistä puoliaineellisista maailmoista eli tasoista, joissa kuolemanjälkeiset tilat vietetään.

— Henkisesti elävä ihminen tulee siis myös selvänäköiseksi?

— Tulee, joskin toisella tavalla kuin mediumit ja psyykikot, — s. o. hänen selvänäköisyytensä tunkee syvemmälle ja käsittää laajempia aloja, paitsi että hänen näkökulmansa on toinen. Mutta palatkaamme asiaan. Ihmiskunnan suurten opettajien silmämääränä on saada ihmisiä henkisesti heräämään ja kasvamaan, jotta heistä tulisi tietoisia kansalaisia näkymättömässä maailmassa. Mitä menettelytapoja heillä on ollut käytettävänään tarkoituksensa saavuttamiseksi?

— Teosofisissa kirjoissa kerrotaan, että he alussa elivät ihmisten keskellä, opettaen heitä maata viljelemään, rakentamaan kaupunkeja, harjoittamaan taiteita ja tieteitä, järjestymään yhteiskunniksi j. n. e. Myöhemmin kun he itse vetäytyivät pois näkyvistä, he silloin tällöin lähettivät jonkun Veljen keskuudestaan ihmisten ilmoille — kansoja johtamaan, lakeja laatimaan, uutta uskontoa perustamaan.

— Oikein, ja heidän jälkensä näkyvät kaikkialla nykyisissäkin sivistyksissämme. Yhä heidän käskynsä, neuvonsa ja opetuksensa ovat toiselta puolen siveellisenä ojennusnuoranamme, toiselta puolen saavuttamattomana ihanteenamme. Jos siis tarkemmin määrittelisimme heidän vaikutustaan ihmiskunnassa, sanoisimme, että he esim. uskontojen välityksellä koettavat herättää ajatteluamme, filosofista aistiamme, totuudenkaipuutamme. Tutkikaa mitä uskontoa tahansa sen alkuperäisessä muodossa, niin huomaatte, että siinä opetetaan onnellisesta, autuaallisesta, jumalallisesta ja ikuisesta elämästä, johon ihminen voi päästä kulkemalla määrättyä siveellistä tietä. Synnin- ja rikoksentekijöitä, pahoja ihmisiä ei muitta mutkitta oteta vastaan autuaitten taivaaseen; ensin heidän tulee katua, kääntyä ja tehdä parannus. Uskonnot ovat kaikkialla kiinnittäneet ihmisten huomion korkeimpiin, näkymättömiin, aatteellisiin arvoihin ja todellisuuksiin, ja niitä saamme kiittää, ettemme ole vajonneet auttamattomaan materialismiin. Sillä vaikka on totta, että ihminen luonnostaan on uskonnollinen, että hän „loisi itselleen uskonnon, ellei hänelle semmoista ilmoitettaisi”, kuten eräs on lausunut, on myös yhtä totta, että käytännössä harvat ovat siksi henkeviä, että he vaivaisivat päätään filosofisilla ky- symyksillä siihen saakka, kunnes pääsisivät tyydyttävään ratkaisuun. Jos ihmiset olisivat heitetyt oman onnensa nojaan, väsyisivät useimmat ajattelijatkin puolitiehen ja neuvoisivat toisia luopumaan kokonaan turhista yrityksistä ratkaista iäti ratkaisemattomia! Sentähden täytyy silloin tällöin esiintyä tietäjiä, jotka laajemman kokemuksensa ja tietonsa valossa uskaltavat huutaa pimeydessä hapuilevalle ihmiskunnalle: „älkää lakatko etsimästä, yrittämästä, pyrkimästä. On olemassa toinen elämä, joka on rauhaa ja autuutta tähän verraten. Luopukaa pahasta, luopukaa synnistä ja itsekkyydestä, niin saavutatte sen.” Mutta jos Salaisen Veljeskunnan vaikutus olisi rajoittunut vain tämmöiseen filosofiseen opetukseen, ei se olisi montakaan ihmissielua herättänyt. Sentähden sen opetus pukeutui toiseenkin muotoon. Harvat ihmiset tajuavat aatteellisia ja abstraktisia asioita sinään, mutta jos korkeitakin aatteita esitetään heille konkreettisessa muodossa, voivat he niitä hengessään sulattaa. Sentähden huomaamme veljeskunnan aina käyttäneen sitä menetelmää myös, josta Jeesus puhuu evankeliumissa, kun hän sanoo opetuslapsilleen: „teille on annettu tietää taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heille — kansalle — opetetaan kaikki vertauksissa”. Saduissa, kertomuksissa, vertauskuvissa, allegorioissa käännyttiin kansan puoleen. Ja vertaukset tehtiin eläviksi draamallisten esitysten ja näytelmäin muodossa. Muistakaa vain muinaisaikojen mysterioita. Suurissa juhlanäytelmissä Egyptissä ja Kreikassa opetettiin syvällisiä asioita elämän ja kuoleman salaisuuksista. Ja kansanjoukot saivat asianomaisesti valmistettuina ja puhdistettuina olla niissä mukana, osaksi niitä katsomassa, osaksi niihin osaa ottaen. Nyt varmaan johtuu mieleenne yhtäläisyys vapaamuurariuden ja näiden vanhain mysterioiden välillä?

— Niin, sanotaanhan vapaamuurariudesta nimenomaan, että se on „moraalinen järjestelmä, esitettynä vertauskuvien ja allegoriojen muodossa”. Ja tämä pitää kerrassaan paikkansa mestariasteen kauniin Hiram-näytelmän suhteen. Todella! Vapaamuurarimysteriotkin ovat siis aiotut enemmän kansaa varten kuin ajatteleville yksilöille, koska vertauskuvat ja allegoriat ovat suuria joukkoja varten? Ja ne tarjoavat henkistä ravintoa vähemmässä määrässä ja lapsellisemmassa muodossa kuin esim. maailmankirjallisuuden merkkiteokset, evankeliumit j.n.e.? Silloin todella tulee kysyneeksi: minkä tähden niitä pidetään niin salassa?

— Mysterionäytelmiäkin pidettiin salassa, vaikka ne olivat monia kutsutuita varten. Mutta ymmärrän kysymyksenne. Elämme toisessa ajassa. Eikö nyt, jolloin pyhät kirjatkin ovat kaikille avoinna, ole turha esittää vertauskuvallisia näytelmiä salassa?

— Sitä minä. Tältä kannalta katsoen voisi pitää vapaamuurariutta aikansa eläneenä, nyttemmin turhana laitoksena.

— Voisi niin olla, ellei vapaamuurariudessa perintönä säilynyt vertauskuvasto olisi siksi pyhää laatua, että se suorastaan profanoituisi, jos se esitettäisiin julkisesti. Voihan tulla semmoinen aika, mutta vielä se ei ole.

— Kuinka niin? Miksi vapaamuurarimysteriot ovat niin pyhiä?

— Ajatelkaa, mitä ne kuvaavat.

— Ihmishengen kulkua näkymättömien maailmoi- den halki.

— Ei. En sitä ajattele. Ottakaa ne kokonaisuutena, yhtenä ainoana suurena asiana.

— No, eivätköhän kuvanne ylösnousemista kuolleista ikuiseen elämään?

— Sitäpä juuri, ja mitä se merkitsee kiinteämmin määriteltynä?

Odotin hetken, mutta kun ystäväni jäi mietteisiinsä eikä vastannut, lisäsin hänen puolestaan:

— Vapaamuurarimysteriot kuvaavat vihkimyksen suurta ja ihmeellistä tosiasiaa. Mitä vihkimys on? Se on totuutta etsineen ihmisen vastaanotto itsetietoisena kansalaisena hengen näkymättömään taivasvaltakuntaan. Se on hänen tunnustamisensa Salaisen Veljeskunnan jäseneksi. Se on hänen astumisensa ihmiskunnan auttajien riviin. Se on hänen tunnustettu tulemisensa enkeliksi ja valkoisten veljien vertaiseksi. Se on hänen voitelunsa kuninkaalliseen ja ylipapilliseen virkaan. Hän, joka ennen oli „orja talossa”, on nyt „poika”, kuten Jeesus sanoo. Se on siis ihmisminän keskeisin ja juhlallisin elämänkokemus. Ja huomatkaa: se on hänen jumalallisin, salaisin ja yksityisin kokemuksensa. Tätä merkillistä tapahtumaa, joka tietysti kerran elämien vieriessä odottaa jokaista ihmissielua, kuvaa suuremmoisena allegoriana vapaamuurariuden vihkimysjärjestelmä. Se on pyhin ja ylevin ihmistä koskevista vertauskuvista, ja että Vapaamuurarijärjestö on niin kalliin allegorian vartija ja säilyttäjä, tekee järjestön arvokkaimmaksi ja kunnioitettavimmaksi inhimilliseksi liittoutumaksi. Sen vastuu on suuri!

— Tältä kannalta katsoen vapaamuurariuden vihkimysnäytelmä todella oleellisesti eroaa muunlaisista allegorioista.

— Niin, semmoinen tarkoitus on sillä mysteriolla alkuaan ollut, jonka nykyinen vapaamuurariliike on saanut hoivatakseen. Tämä ei edellytä, että vapaamuurarit yleensä olisivat siitä tietoisia. Päinvastoin useimmat ehkä kammovat kaikkea „mystiikkaa”. He eivät ymmärrä Hiram-näytelmän ja yleensä vihkimysmenetelmän syvempää merkitystä eivätkä edes pyri ymmärtämään. Heille Vapaamuurarijärjestö on paljastaan ulkonainen asia. Ja kun eivät saata kieltää sen allegorista luonnetta, tyytyvät he ajattelemaan, että se opettaa moraalia vertauskuvien muodossa. Tämä on kyllä totta, mutta he unohtavat, että moralia-nimellä ennen tarkoitettiin juuri mysterionäytelmiä, esim. esityksiä Vapahtajan elämästä, joiden teroittama moraali korkeammassa merkityksessä oli mahdoton ilman vastaavaa sisäistä uudestisyntymistä. Minun unelmani on, että Vapaamuurarijärjestö tai oikeammin kaikki eri vapaamuurariseurat ja -yhtymät kerran tulisivat tietoisiksi tästä heidän suuremmoi- sesta testamentistaan, heidän allegoriojensa ylevästä, yli-inhimillisestä, salaisesta alkuperästä.

— Jos olen käsittänyt teitä oikein, on siis vapaamuurariuden vertauskuvasto, niinkuin sanotte, pyhää, muinaista, jopa iänikuista alkuperää, vaikka järjestö sinään on uusi?

— Oikein olette käsittänyt. Niitä asioita sekoitetaan liian paljon yhteen. Arvellaan, että jos voidaan historiallisesti analysoida nykyisen Vapaamuurariliikkeen ja sen „tarujen” syntyä, on samalla todistettu sen ja niiden harhanomainen luonne. Kyllähän kuka tahansa ymmärtää, että vapaamuurarikielen, -nimitysten ja -vertauskuvien historiallinen alku on muurari- ja rakennusmestariammatissa ja että siis konkreettiset asiat ovat vanhempia kuin niihin kätketyt symbooliset merkitykset. Mutta tuskin kukaan tietää, että jo ammoisista ajoista saakka Salaisen Veljeskunnan vihityitä jäseniä, adepteja, nimitettiin operatiivisiksi eli ammattimuurareiksi, jota vastoin heidän oppilaitaan ja pyrkijöitä sanottiin spekulatiivisiksi eli aatteellisiksi muurareiksi. Uudessa Testamentissa käytetään nimitystä „mestarirakentaja”, ja vanhimmissa kirkoissa, esim. Santa Crocen katedraalissa Florensissa, kuvataan Kristusta kädessään kulmamitta tai jokin muu muurarin merkki. Samoin kuka tahansa ymmärtää, ettei esim. Hiram-taru niine nimityksineen ole „iänikuista alkuperää” muodollisesti, mutta kysymys ei olekaan nimistä ja muodoista. Kysymys on vihkimyksen tosiasiasta, ja se on säilynyt vihkimysdraamassa, olkoon sitten draaman sankarina Hiram, Jacques Molay, Jeesus Natsarealainen tai kuka muu sopiva henkilö tahansa.

— Joudummeko täten siihen, että vapaamuurarinäytelmässäkin vain vihkimystoimitus sinään on pyhää alkuperää, jota vastoin kaikki muut seremoniat ja muotomenot ovat sivuseikkoja, ihmisten keksimiä koruja ja lisäyksiä?

— Ei lähimaille niinkään. Vapaamuuraritraditsioneissa on toki säilynyt paljon enemmän alkuperäisistä mysterioista. Seikkaperäinen selonteko veisi meidät aloille, joista ei ole hyvä näinkään julkisesti puhua, mutta pari esimerkkiä todellisesta perintätiedosta voin kuitenkin mainita. Muistatte omasta vastaanotostanne, että teidän piti luopua kaikista metalliesineistä ja kalleuksista voidaksenne astua temppeliin; muuten olisi koko vihkimys ollut arvoton ja uudestaan läpikäytävä. Köyhänä pyrkijänä teidän piti astua valon majaan, ja tämä tarkoitti vertauksellisesti sitä, että totuudenetsijän pitää luopua kaikesta maallisesta, mikä sitoo hänen personallisuutensa, jotta hän va- paana ja keskitettynä voisi lähestyä hengen valtakuntaa. Jos hän ennenaikaisesti — niinkauan kuin hänen sydämensä vielä on kiinni jossain katoovaisessa — heräisi näkymättömässä maailmassa, olisi hänen asemansa sangen onneton, melkeinpä toivoton. Muistakaa esim. Glyndonin kohtaloa Bulwerin romaanissa „Zanoni”. Ja toinen esimerkki. Kun mestarimuurariksi vihittävä makaa arkussaan, ei kukaan muu pysty häntä herättämään kuin looshin mestari. Looshin muut virkailijat yrittävät parastaan, mutta onnistumatta. Vasta mestarin leijonanote nostaa vihkimyskokelaan kuolleista. Tämä kuvaa selvästi muinaisaikaista suurta vihkimystä, joka kävi päinsä siten, että opetuslapsi vaivutettiin keinotekoiseen uneen eli transiin ja kolme vuorokautta kestävän transin aikana sieluruumiissaan liikkui näkymättömässä maailmassa vihkijän eli hierofantin johdolla; opittuaan siellä elämän ja kuoleman salaisuudet hänet herätettiin „kolmantena päivänä” ja herättäjäksi kelpasi ainoastaan hierofantti, joka oli hänet transiin vaivuttanut. Tämäkin kohta puolestaan todistaa vapaamuuraritraditsionin suuren iän, sillä suuri vihkimys voidaan nykyään Kristuksen jälkeen ottaa toisella tavalla, s.o. ilman transia, selvässä päivätajunnassa.

— Te puhutte ihmeellisistä asioista, joista minulla ei ole aavistusta, mutta jotka siitä huolimatta tuntuvat oikeilta ja luonnollisilta.

Ystäväni vaikeni mietteissään, enkä tahtonut häntä häiritä. Hetken perästä hän jatkoi:

— Jos nyt olen käsittänyt asioita oikein, on Salaisen Veljeskunnan vaikutus alkuaan ollut yhtenäinen ja ainoastaan henkinen — ei poliittinen, ei kirkollinen. Mistä siis johtuu, että vapaamuurariudella, kuten äsken väititte, on myös poliittisesti kasvattava tehtävä?— Se johtuu siitä, että vapaamuurariseurat samoin kuin kirkot eivät puhtaasti edusta Salaisen Veljeskunnan työtä maailmassa. Veljeskunnan vaikutus on aina henkisesti, siveellisesti, älyllisesti kasvattava, se on yhtenäinen, kuten sanoitte. Mutta ihminen itse on kahtia jaettu. Hän elää kahdessa maailmassa, sisäisessä ja ulkonaisessa. Hänen tehtävänsä ihmisenä ja henkiolentona on saattaa ulkonainen sopusointuun sisäisen kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen oma elämänsä on sisäistä: hän on ajatteleva, tahtova ja tunteva olento ja hänen ruumiinsa on välikappale, jonka avulla hän toimien näkyväisessä maailmassa ilmaisee ajatuksensa, tunteensa ja tahtonsa. Mutta tämä pitää paikkansa vain puoleksi, sillä ihminen ei ole ainoastaan positiivinen ja aktiivinen olento, vaan myös passiivinen ja negatiivinen, joka merkitsee, että hän juuri ruumiinsa välityksellä saa vastaanottaa ajatuksia ja tunteita ja että juuri ruumis herättää hänen tahtonsa. Täten hänen elämänsä jakautuu kahtia. Hän elää sisäistä elämää, jota hän nimittää sieluelämäksi, ajatuselämäksi, ja ulkonaista, jota hän nimittää teon ja toiminnan elämäksi, ja harvoin ajatus ja toiminta, subjektiivinen ja objektiivinen elämä ovat täydessä sopusoinnussa. Kun ihminen näin ollen omalta kannaltaan arvostelee kasvatusta ja kehitystä, hän näkee siinäkin kaksi puolta: sisäisen, joka koskee ajatuselämän kirkastamista ja kehittämistä, ja ulkonaisen, joka koskee toimintaelämää. Edellistä hän nimittää filosofiaksi, uskonnolliseksi maailmankatsomukseksi, uskoksi, tieteelliseksi tutkimukseksi, jälkimmäistä siveysopiksi, etiikaksi, moraaliksi. Hän myöntää niiden olevan keskenään vuorovaikutuksessa, mutta ne ovat kuitenkin hänen silmissään kaksi eri asiaa. (Ainoastaan taiteellisessa y.m. luomistyössä sulautu- vat sisäinen ja ulkonainen yhdeksi elämäksi.) Pitämällä kiinni tästä dualismista sanotaan siis, että siveysoppi on oppi siitä, miten ihmisen tulee elää ja toimia ulkonaisessa maailmassa, — ja mitä silloin on politiikka? Politiikka on tietysti oppi siitä, miten ihmisten yhdessä on elettävä ja toimittava näkyväisessä maailmassa, miten heidän on järjestettävä yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämansä, — toisin sanoen: politiikka on yhteisön siveysoppia. Samalla tavalla voidaan määritellä, että filosofia j.n.e. on oppi siitä, kuinka ihmisen tulee ajatella ja uskoa, ja esim. kirkollinen uskonto on oppi siitä, miten ihmisten tulee yhdessä ajatella ja uskoa, siis yhteisön filosofiaa. Eikä tämä ole niinkään luonnotonta, koska ihmiset yleensä eivät ole täysin yksilöityneitä olentoja, vaan sangen suuressa määrin joukkosielun orjia. Oletteko nyt selvillä tilanteesta? Jos Salainen Valkoinen Veljeskunta perustaisi kasvatuslaitoksen maan päälle, ottaisiko se lukuun tämän dualismin?

— Kuinka nyt sanoisin? Olen hieman hämilläni. Ehkä vastaatte itse puolestani.

— Ei tietenkään ottaisi. Kyseessä oleva dualismi on realistinen, mutta silti näennäinen. Se ei ole olennainen. Salainen Veljeskunta perustaa työnsä todellisuuksiin. Jos se panisi toimeen kasvatuslaitoksen eli mysteriokoulun, se ei vetoaisi ihmiseen sielullisena eikä ruumiillisena olentona, se puhuisi sille henki-ihmiselle, jonka elämä ilmenee sekä sisäisesti että ulkonaisesti, sekä ajatuksena että tekona, ja kehoittaisi sitä henki-ihmistä luomaan sopusointua ja yhtenäisyyttä kahtiajaettuun elämäänsä. Se muistuttaisi maailmaa jälleen totuuden löytämisen mahdollisuudesta, ja sen opetus olisi kahdenlaatuinen ainoastaan sen takia, että „monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut”. Ehkä se taasen opettaisi kansaa vertauksilla ja valituita raottamalla Isis-jumalattaren huntua. Mutta seuraus tästä olisi epäilemättä tänään sama kuin se on ollut ennen. Niin pian kuin Veljeskunta vetäytyi syrjään mysteriokoulun välittömästä johdosta, tapahtuisi vähitellen kahtiajako. Henki unohtuisi, sielu ja ruumis astuisivat etualalle. Kun yhdistävä side — kolmas — katoaa, eivät kaksi enää ole yhtä, vaan asettuvat luonnostaan vastatusten; näennäinen sopusointu aikaansaadaan vain siten, että toinen sortaa toista, toinen palvelee toista. Henki edustaa tositietoa ihmisen tehtävästä; sielu on ajatuselämän kasvattamista henkisen tiedon valossa, ruumis toimintaelämän. Kun tosi tieto katoaa tai unohtuu, jää toiselta puolen ajatuselämän, toiselta puolen ruumiillisen toiminnan kasvattaminen häilymään ilmassa. Syntyy filosofia ja uskonto, syntyy siveysoppi ja politiikka. Eletään traditsioneilla ja ihmisten elämä jakautuu kahtia: uskonnolliseen ja valtiolliseen. Sanalla „uskonnollinen” tarkoitan tässä kaikkea sisäistä kulttuurielämää yleensä, sanalla „valtiollinen” kaikkea ulkonaista elämää koskevaa siveysoppia. Mysteriokoulun alkuperäisestä yhtenäisestä inspiratsionista syntyy täten kaksi laitosta. Vertauskuvastosta, jonka tarkoitus oli herättää ajatusta, muodostuu moraalijärjestelmä, koska vertauksen siveellinen muoto ensiksi pistää silmään. Sisäisestä opetuksesta, jonka tarkoituksena oli herättää tahdonelämä objektiiviseen toimintaan, muodostuu filosofis-uskonnollinen maailmankatsomus, koska tuon opetuksen vaikeatajuinen muoto panee ajatuksen liikkeelle. Valtio, joka on ruumiillisen yhteiselämän symbooli, ottaa huostaansa siveellisen opetuksen, ja kirkko, joka laitoksena symbolisoi sielullista yhteiselämää, tulee filosofisen opetuksen vartijaksi ja huoltajaksi. Tietysti kirkko puhuu moraalistakin, mutta tämä on vain suun puhetta, tilanteen koristelemista; kirkko tietää hyvinkin, ettei sillä ole lopullista sananvaltaa siveellisissä kysymyksissä, ja sentähden se aina alistuu nöyrästi palvelemaan valtiota. Mutta missä suhteessa on näihin laitoksiin vapaamuurarius?— Sitä minä tässä juuri itseltäni kysyin?

— Sen probleemin helposti ratkaisee. Muistakaa: vapaamuurarius säilyttää traditsionina eräänlaisen vertauskuvaston, jonka alkuperäinen tarkoitus oli herättää totuutta etsivää ajatusta, mutta joka pinnalta katsoen varmasti oli moraalijärjestelmä. Vapaamuurarius joutui täten valtiolliseen eikä kirkolliseen luokkaan, mikäli siltä puuttui yhteys Salaisen Veljeskunnan kanssa. Koska vapaamuurarius y.m. samanlaiset järjestöt ennen sitä olivat salaisia järjestöjä, saattoi niillä olla suhde Salaiseen Veljeskuntaan. Siinä määrin ne silloin olivat mysteriokouluja ja Veljeskunnan johtamia kasvatuslaitoksia. Mutta kun yhteys katkesi, tuli niistä moraalia opettavia järjestöjä, jotka oman luonteensa nojalla muodostuivat yhteissiveellisyyden eli valtiollisen elämän salaisiksi oppilaitoksiksi.

— Luulen käsittäväni, jos kohta järkeni välistä vähän ontuen seuraa sanojanne.

— Kyllä asiat vielä selvenevät, jos luomme katsauksen vapaamuurariuden historiaan ja hetkisen puhumme sen tulevaisuudenmahdollisuuksista.

IV.

VAPAAMUURARIUDEN SIELU

jatkuu...


ReplyQuote
Myytinkertojat
(@myytinkertojat)
Oppilas Admin
Joined: 2 kuukautta  ago
Posts: 18
30/09/2018 7:52 pm  

Tässä koko teos liitettynä.

Eli kirjoittajana Pekka Ervast 1925.


ReplyQuote
Share:
Siirry työkalupalkkiin
  
Working

Please Login or Register